Blues-Finland.com - Puistoblues 2014, Järvenpää - Raportti ja kuvat

PUISTOBLUES 2014, JÄRVENPÄÄ - RAPORTTI JA KUVAT

29.6.2014 Kuvagalleria

Parfitt & Rossi

Täysillä svengaten – ainakin vielä
Status Quo sähköisti ensimmäisen uuden aikakauden Puistobluesin.
Järvenpäässä pidettiin hauskaa tulevasta murehtimatta, vaikka festivaali
luovii muuttuvan toimintaympäristön pyörteissä.

Järvenpään Puistobluesissa mentiin parin edellisvuoden tapaan: pääesiintyjäksi
kiinnitettiin blues-juuria kunnioittava rock-akti. Kaksi vuotta sitten
Vanhankylänniemeä villitsi John Fogerty, viime kesänä George Thorogood & The
Destroyers ja nyt Status Quo.

Pääkonsertin ohjelmistokokonaisuus on verrattavissa aiempiin festareihin, mutta
muuten Puistoblues joutuu toimimaan muuttuvassa ympäristössä. Viime
vuosikymmenellä "virallinen taho" pakotti Puistobluesin bisnesmuottiin, mikä
näkyi heti festivaalikokonaisuuden supistumisessa; tänä kesänä haaste koski
suoranaisesti yleisöä, kun Vanhankylänniemeen tuotavien retkieväiden sisältöä
rajoitettiin tuntuvasti. Viimeisimpien määräyksien takia yleisömäärä Puistobluesin
pääkonsertissa jäi tapahtuman tasoon nähden todella alhaiseksi.

Harva kuitenkaan jaksoi murehtia, kun lavalle alkoi iltakuuden aikaan ilmaantua
lupaavia Marshall-rivistöjä. Puoli seitsemältä, suorastaan epäilyttävän
täsmällisesti, Marshallien katveeseen tepasteli iloinen brittiviisikko – etunenässä
Francis Rossi ja Rick Parfitt, Status Quon kestohahmot 45 vuoden ajalta.

Kosketinsoittaja Andy Bown on ollut mukana lähes 40 vuotta ja basisti John
Edwards vuodesta 1985. Rumpali Leon Cave on puolestaan keltanokka: hän
liittyi Quohon runsas vuosi sitten.

Uskollinen itselleen ja faneille

Hienostuneeseen musiikkiin mieltyneille Status Quo on kauhistus. Olivat
mieltymykset millaisia tahansa, näiden eläkeikäisten ukkojen energisen
perusrock-veivaamisen seuraaminen livenä on totaalisen riemukasta. Quo ei
yritäkään kuoria nahkaansa. Se tekee nimenomaan sitä mitä yleisö siltä haluaa.
Status Quo vetää huippuhittejään kuin medleynä, usein nuotintarkkaan
levytettyjen versioiden mukaisesti. Bändin faneja oli Vanhankylänniemessä
runsaasti – he saivat satavarmasti haluamansa.
.

Quo-ihailijat lankesivat hulluuden valtaan jo ensipotkaisulla, kun Rick Parfittin ja
Francis Rossin Telecaster-duelli kertoi "Carolinen" alkaneen. Eikä setissä
jarruteltu. "Carolinea" seurasi kunnon rimpsu vastustamattomia renkutuksia:
"Rock 'n Roll 'n You", "Paper Plane", "What You're Proposing" ja niin edelleen.

"In the Army Now", 80-luvun lopun suursuosikki, toi hieman rytminvaihdosta.
Cover-versio Bollandin veljesten kappaleesta eroaa tunnelmaltaan melko lailla;
kun biisi vielä johti Leon Caven rumpusooloon, oli riittävä mutka muuten
luotisuoraan tiehen saatu.

Pieni hengähdystauko oli paikallaan, sillä varsinaisen setin lopun Quo rypisti
hanat kaakossa: "Down Down", "Whatever You Want" ja "Rockin' All Over the
World". Vaikka huipennus oli jo nähty, riitti faneilla palkeita yhteislauluun vielä
encorenkin aikana.

Jukeboksi jauhaa

Vaikka Status Quon kaverit ovat omalla alallaan ihan kuninkaita, viitsivät he
jutustella ja vitsailla yleisön kanssa. "Tässä vähän saksalaista teknologiaa",
Rossi esitteli asetellessaan capoa kitaransa kaulalle. "Tällä laitteella on helppo
muuttaa kitaran sävellajia, jotta soitin sopisi paremmin kyseisen kappaleen
tunnelmaan. Mitä paskaa mä oikein puhun! Totta kuitenkin."

Rossin lauluäänessä on yhä häkellyttävän
paljon sitä veikeää poikamaisuutta, jota
Status Quon fanit rakastavat. Parfitt on
tunnetusti asteen möreämpi veikko, eikä hän
peittele välillä Spinal Tap -osastolle meneviä
rokkikukon elkeitään. Kaveruksien
synkronoidut edestakaisin heilumiset ja ylös
alas pomppimiset kuuluvat edelleen
show'hun – puhumattakaan kahden
ikivanhan Telecasterin pistämättömästä
yhteissoundista...

Rockin' all over the world!

Basisti "Rhino" Edwardsin työ ei ole varmasti musiikkimaailman mutkikkaimmasta
päästä. Hänelle jääkin aikaa ravata ympäri stagea ja käydä sparraamassa milloin
ketäkin bändikaveria. Cave hoiti tonttinsa tarvittavalla jämäkkyydellä. Useassa
kohtaa Vanhankylänniemeä Bownin koskettimet jäivät muun jylyn alle. "Rockin' All
Over the Worldin" tuikitärkeä piano sentään kuului hyvin.

Status Quo vuosimallia 2014 on ilmeisen tyytyväinen rooliinsa maailmaa
kiertävänä jukeboksina. Ja mikäs siinä, jos on tarjota iso liuta hittejä, jotka
saavat yleisön onnesta tainnoksiin. Cheers, lads!

Elävää ja hengittävää

Amerikkalainen Heritage Blues Orchestra soittaa nimensä mukaisesti
perinnebluesia. Ammattilais- ja asiantuntijatahot ovat ihailleet orkesteria jo
muutaman vuoden, laajempi suomalaisyleisö sai tutustua ryhmään viime kesänä
Rauma Bluesissa.

Heritage Blues Orchestran (HBO) ensimmäinen levy "And Still I Rise" (2012) iski
suoraan suoneen yhdistelmällään afroamerikkalaisen musiikin tulkintoja ja laajaa
aika/tyyliskaalaa. Orkesteri esiintyy tarpeen mukaan pienellä tai suurella
kokoonpanolla. He eivät varsinaisesti tarvitse puhaltimia, mutta niiden lisääminen
orkestraatioon antaa yhä enemmän mahdollisuuksia.

Puistobluesissa HBO esiintyi nimenomaan suurella kokoonpanollaan. Setti oli
erinomaisesti rytmitetty: välillä soitettiin kahden jäsenen voimin, välillä koko
yhdeksän hengen komeudella.

Yhtyeen sielu on kolmikko Chaney Sims, Bill Sims Jr ja Junior Mack.
Järvenpäässä heitä säestivät Bruno Wilhelmin johtama puhallinkvartetti,
huuliharpisti Vincent Bucher ja toisen polven huippurumpali Kenny "Beedy
Eyes" Smith. Bassottomuus ei tuottanut ongelmaa. Billin ja Juniorin kitaroiden
paksut kielet sekä puhaltaja Didier Havet (tuuba, pasuuna) pitivät
alarekisteristä huolen.

Konsertti ilmensi HBO:n ideaa upeasti. Oli työlauluhenkeä a capellana (Go Down
Hannah) ja silkkaa Afrikkaa (C-Line Woman). Chaney ja Bill, tytär ja isä, soittivat
standardin "St James Infirmary" perhepiirissä. Bill säesti laulajatytärtään
flyygelillä. Rajuuden ääripäänä toimi "Don't Ever Let Nobody Drag Your Spirits
Down". Rokkaavan luennan pääjehuna kunnostautui kitaristi-laulaja Junior Mack.
Junior Mack -vetoisista numeroista myös "Clarksdale Moan" oli loistosuoritus.

Heritage Blues Orchestrassa on aitoa hurmosta.

Ydinkolmikon touhuja on hauska seurata. Bill ja Junior ovat varsin lunkeja
kavereita, kun Chaney taas eläytyy joka solullaan ja vääntelehtii sen minkä
istuma-asento sallii. Kolmikon valitsema istuma-asetelma herättää kritiikkiäkin,
mutta on siinä myös ideaa. Simsit ja Junior Mack ikään kuin istuvat ringissä
tarinaa kertomassa. Juuri tällaista on bluesin perinteiden relevantti
kunnioittaminen elävän ja hengittävän musiikin keinoin – ilman raivostuttavaa
vouhotusta "bluesin pitämisestä elossa".

Hauskanpitoa ja käynnistysvaikeuksia

Monelle Vanhankylänniemeen suunnanneelle suurin kiinnostuksen kohde oli
kotimainen esiintyjä. Maria Hänninen, Erja Lyytinen ja Aija Puurtinen lauloivat
ja soittivat 25-henkisen Riku Niemi Orchestran solisteina.

Paketti ansaitsee kunnon pokkauksen siitä, että se keskittyi olennaiseen. Yleisö
sai nimenomaan bluesia ja sen lähisukulaistyylejä kuullakseen. Kaikki solistit
heittivät Riku Niemi Orchestran säestyksellä muutaman biisin pituiset minisetit.
Aija "Honey B" Puurtinen kunnioitti Etta Jamesia klassikolla "I Just Want to Make
Love to You" ja kikkaili Memphis Minnietä muistaneen "Bumble Been".
Jälkimmäisenhän Honey B & T-Bones levytti jo yli 20 vuotta sitten.

Suosionsa kukkuloilla ratsastava Erja Lyytinen "pisti bluussaten" muun muassa
"Grip of the Bluesilla" (nimeä kantava albumi julkaistiin kuusi vuotta sitten nimen
omaan Puistobluesissa) ja mahtipontisen sovituksen saaneella "Jealousy"-
kipaleella. Elmore Jamesia oli ohjelmistossa viimeisimmän levyn hengessä.

Maria Hänninen on joukosta vähiten tunnettu, mutta Puistoblues-konsertissa hän
oli joukon ylivoimaisesti karismaattisin ja vetoavin solisti. Aitoa tunnetta ja
verevyyttä oli niin laulussa kuin kitaransoitossa. "Kun kutsuttiin näin hienoon
tilaisuuteen, täytyihän tänne yksi biisikin tehdä. Tämä on nyt kappaleen
kantaesitys", Maria tokaisi ja esitti orkesteriversion soul-uutukaisestaan "Leave
Me".

Kolme leidiä tulivat lopuksi samaan aikaan lavalle ja lauloivat gospelia a
capellana. Loppuhullutteluna vedettiin "Tell Mama".

Maria, Aija, Erja: leidit lavalla!

Riku Niemi Orchestra ei ole tyylikkäästä pukeutumisestaan huolimatta mikään
perinteinen orkka. Kapellimestari Niemi heiluu jatkuvasti kuin heinämies (tässä
kohtaa on asiallista huomauttaa, että kitarassa on Jari "Heinä" Nieminen),
orkesterin miehet ja naiset tekevät välillä "meksikolaista aaltoa" ja ties mitä.
Puhaltimet ja jouset sopivat (lue: ovat sovitettavissa) makeasti juurimusiikkiin, ja
tällaisen projektin toteuttaminen isolla festivaalilla oli hieno veto.

Välillä riehakkaalta orkesterilta tosin unohtuu itse asia: Erja Lyytisen kanssa
tarvittiin kolme käynnistyskertaa ennen kuin Elmore Jamesin "Person to Person"
lähti niin kuin piti. "Jos on 25 soittajaa orkesterissa, niin eihän se voi aina
onnistua", Erja virnisti. Riku Niemi vastasi "Person to Personin" jälkeen:
"Arvotaan seuraava numero!"

Gonna hear some blues...

Eric Bibb & The North Country Far, joka debytoi viime kesänä Helsingin
Juhlaviikoilla, avasi Puistobluesin pääkonsertin jo kello 12. Yhtyeessä
amerikkalaista trubaduuria Eric Bibbiä säestävät mandolinisti Petri Hakala ja
kielisoitinvelho Olli Haavisto.

Vaikka setti toimi hyvin sisääntulomusiikkina, on harmi, että se jäi niin vähälle
huomiolle. Trion soitossa on näet taitoa ja tunnetta vaikka muille jakaa. Bibbin
mainiot kappaleet kuten "New Home" ja "Turner Station" tekivät vaikutuksen.
"Troubadour" kertoo Ericin työnkuvasta:

Everywhere I go people ask me: "What kind of music do you play?"
And I just say: "Gonna hear some blues (...) gospel, soul, and some good ol' rock 'n roll!

Melkein aina tuntuu käyvän niin, että festivaalikokonaisuudessa yksi akti päätyy
jakojäännökseksi. Puistobluesissa 2014 rooli lankesi amerikkalaiselle Ford Blues
Bandille. Ford Blues Bandia ei erottanut suomalaisesta keskivertobändistä kuin
pikkaisen parempi englannin ääntämys. Yhtye soitti reipasta blues-musiikkia,
mutta vastaanotto jäi melkoisen valjuksi.

Fordin veljekset Mark (laulu, huuliharppu) ja Patrick (rummut) pitävät edelleen
isä-Charlesin lippua korkealla (aikoinaan bändissä soitti myös kolmas veljes,
tunnettu kitaristi Robben Ford). Mark on keskinkertainen laulaja ja harpisti,
Patrick taas mäiskii kannuistaan vääjäämätöntä komppia – halusi bändi tai ei.
Asenne tuntuu olevan: "Mä vedän näin, seuratkaa jos pystytte." Saksalainen
kitaristi-laulaja Volker Strifler ja basisti Dewayne Pate hoitivat hommansa sen
kummemmin loistamatta. Yleisöä heräteltiin vähän klassikolla "Spoonful" ja Paten
bassosoololla, joka yhdisteli muun muassa Edvard Griegiä ja Roy Orbisonia.

Uuden aikakauden Puistoblues

Puistobluesia järjestävä Järvenpään Blues-Jazz Diggarit -yhdistys kertoi, että
ihanteellisesta säästä huolimatta pääkonserttiin myytiin ainoastaan 4 000 lippua.
Kaikki Vanhankylänniemeen saapuneet mukaan lukien porukkaa oli noin 6 000.
ZZ Top romutti ennätykset neljä vuotta sitten: 12 000 maksanutta ja 15 000
osallistunutta.

Uusien viranomaismääräyksien mukaan perinteiseen piknikkonserttiin ei saanut
tuoda omia juomia, kuten viinejä, ei edes kahvitermospulloja. Festivaalijohtaja
Miikka Porkan oli vaikea olla kokonaisuuteen tyytyväinen. "Tiukennetut
viranomaismääräykset näkyivät valitettavan paljon yleisömäärässä. Tämä vuosi
oli huikea kaikilla muilla mittareilla paitsi pääkonsertin yleisömäärillä mitattuna.
Onnistuimme mielestämme hyvin uusissa parannetuissa
pääkonserttijärjestelyissä", Porkka sanoo.

Piknikin järjestäminen Puistobluesiin on toki edelleen mahdollista. Nurmikon
yläosassa oli nyt laaja "karsina" eväsretkeläisiä varten; se toimi yhtenäisenä
anniskelualueena. Kojuista sai viinipullon 20 eurolla ja oluen viidellä. Hinnat ovat
siedettävät, mutta monelle liian kovat näinä työttömyyden ja muutenkin
ongelmaisen talouden luvattuina aikoina.

Jos tänä kesänä nähty yleisömäärä lähellekään edustaa uuden aikakauden
tasoa, edessä on Puistobluesin kasvojen perusteellinen muutos. Katuohjelma ja
muut ilmaiset tapahtumat ovat monelle rakkaita, ja ne pidettäneen tutussa
laajuudessa vaikka väkisin. Sen sijaan pääkonsertti ja klubit kokevat karsintaa –
laadullista, määrällistä tai molempia. Jos valinta on päinvastainen,
kansantapahtuma näivettyy pelkäksi musiikkitapahtumaksi. Järjestävän
yhdistyksen keskuudessa on joka tapauksessa todella vakava mietinnän paikka.

Vuoden 2014 Puistoblues vietettiin kuitenkin vielä riittävän laadukkaasti ja
laajasti. Tapahtuma on valtavan tärkeä bluesille, Järvenpäälle ja tuhansille
faneille, joten toivoa sopii, ettei sitä tulevina vuosina vietetä – vanhan jazz-
miehen Paavo Einiön sanoin – haikeasti svengaten.

PASI TUOMINEN, teksti ja kuvat

Kuvagalleria

Linkki: Puistoblues

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA