BLUES LIVE! 2013, JYVÄSKYLÄ - RAPORTTI
|
|
|
8.10.2013 Kuvagalleria
|
Delta Hurricane: Larry McCray
|
Mississipin Deltalta Jyväshoviin
Jyväskylän Blues Live! -tapahtumassa oli ohjelma tasapainossa. Harrison
Kennedy johdatti aikamatkalle, ja Larry McCray tarjosi vahvaa blues-rockia.
Myös kotimaiset olivat hyvin esillä.
Jyväskylän vuotuinen tapaus Blues Live! pitää puoliaan yhtenä Suomen
perinteikkäimmistä ja laadukkaimmista festivaaleista. Amerikkalaisperäisen
rytmimusiikin ilosanomaa levitettiin nyt jo 33:nnen kerran. Festari levittäytyi
neljälle päivälle. Pääkonsertti pidettiin lauantaina 5. lokakuuta Jyväshovissa
kaupungin ydinkeskustassa. Lisäksi torstaista sunnuntaihin oli klubitapahtumia
Public Cornerissa ja Popparissa.
Blues Live!:n pääesiintyjänä nähtiin kova sana Yhdysvaltain etelästä, Larry
McCray. Kitaristi-laulaja soitti Jyväshovin stagella triokokoonpanossa, jonka
muina jäseninä touhusivat velipoika Steve McCray (rummut) ja basisti Kerry
Paul Clark.
Moderni sähköinen blues-rock on Larry McCrayn ja hänen bändinsä juttu. Sitä
saatiinkin yllin kyllin, kun yhtye heitti täysimittaisen, kaksi tuntia kestäneen setin.
Bändi todisti soittavansa varsin raskaalla tyylillä, joten tyylikirjoa tuoneet biisit
tulivat tarpeeseen. Blues-rockin ohella erityisesti funkaavat vedot sekä pari
progressiivisempaa palaa maistuivat.
Larry McCray mainitsee esikuvikseen muiden muassa kolme isoa Kingiä, mutta
hieman lähempääkin löytyy vertailukohta. McCray on nimittäin mainio
manttelinperijä ennen aikojaan menehtyneelle Michael Burksille. Tyylissä ja
karismassa on paljon samaa, joskin Burks vetää paljon pidemmän tikun loistavilla
originaalikappaleillaan.
McCray on todella 'soolovalmis' kaveri. Hän ei epäröi Gibson Les Paul Gold Topin
kurittamista usein ja pitkään. Häntä kelpaa toki kuunnella. Soittotyyli on
erinomaisen sulava, varsinkin pull-off -tekniikka pitää sävelkulut eläväisinä. Larry
ei ole yleisön kanssa jutusteleva hymypoika (eipä ollut Burkskaan, varsinkaan
viimeisillä keikoillaan). Parempaa yhteyttä blues-kansaan – vaikka hieman bändiä
ja biisejä esittelemällä – olisi voinut toivoa, vierailihan mies Suomessa ensi kertaa.
Soundeissa riitti säätämistä McCrayn esiintymisen aikana. Loppujen lopuksi ne
saatiin bändin haluamaan kuosiin. Rumpujen soundin ei ehkä olisi tarvinnut
kuitenkaan olla niin kivikova: nyt voimakaslyöntisen Steve McCrayn virveli-iskut
kuuluivat Jyväskylän keskustasta varmasti Nenäinniemeen asti. Virveli menikin
vaihtoon ainakin kerran. Lisäksi McCray joutui vaihtelemaan ainoan kitaransa
kieliä kesken kaiken.
.
|
|
|
Basisti Kerry Paul Clark oli setin ilopilleri. Hän jutusteli yleisön kanssa, ilveili ja
seikkaili sen verran kuin pienehkö lava ja sen vieressä ollut liuska antoivat
myöten. Hänellä oli myös pieni meriselitys bändin normaalia yksitotisemmalle
soinnille. "Tavallisesti meillä on tässä muutamia kitaroita rivissä. Lentoyhtiö ei
kuitenkaan antanut ottaa koneeseen kuin kitaran per mies."
Rytmiryhmän molemmat kaverit lauloivat taustoja, ja stemmalaulu kuulostikin
erittäin hyvältä. Keinon runsaampi käyttäminen olisi tuonut koko settiin paljon
lisäarvoa.
Illan yleisö piti selvästi Larry McCrayn orkesterista. Aivan hullaantunut se ei ollut,
sillä setin päättyessä kansa oli melko lailla harventunut (tosin kello näytti jo
aamukolmea). Kun McCrayn osuus päättyi encoreen "Soulshine" – The Allman
Brothers Bandin biisiin, jonka Larry levytti vuoden 1993 albumilleen "Delta
Hurricane" – sekä bändi että yleisö saattoivat suunnatta kylläisinä yöpuulle.
Kanadan sydämellinen mestari
Harrison Kennedyn maine ehti kiiriä edellä, sillä ennen Blues Live!:ä hän soitti jo
keikkoja Helsingissä ja Tampereella. Miehestä on turha poikkipuolisia sanoja
yrittää keksiä, siksi maagiselle paikka- ja aikamatkalle hän yleisöt johdatteli.
Kennedyn, 71, kotimaa on Kanada, mutta sukujuuret ovat afroamerikkalaisen
rytmimusiikin sydänmailla Mississipissä. Kuten monet muutkin kurjistuneen
Mississipin perheet, Kennedyt muuttivat aikoinaan maalta kaupunkiin töiden
perässä. Monet jäivät Memphisiin, St Louisiin tai Chicagoon. Kennedyn
ruokakunta puolestaan ylitti rajan ja päätyi Toronton seudulle.
Kennedy taikoi heti ensimmäisessä kappaleessaan huikeat maisemat. Pelkästään
laululla ja helistimellä hän vei yleisön helteiselle Mississipin Deltalle, missä
rangaistusvankien 'chain gang' huhki pakkohommia työlaulua hoilaten. Kennedyn
avaus oli taianomainen hetki, joita tuskin saa elämässään montaa kertaa kokea.
Karua kertomaa oli myös "That's Just Stupid", joka vaikeroi nykypäivän
turhamaisuutta. Joillekin raha tuo onnen, mutta kuka osaa arvostaa puhdasta
ilmaa, kukkasia ja Harrison Kennedyn silmissä loistavaa rakkauden valoa? Banjo
tuo biisiin yhä lisää pontta. Samoin kappaleeseen "Shake 'Em Free", joka on
stoori matkasta Memphisin musiikkikaupungin kuululle kadulle Beale Streetille.
"Monet unohtavat, että banjo on afrikkalainen soitin", Kennedy huomautti. "Orjat
toivat sen aikoinaan Amerikkaan. Näin minä tähän soittimeen suhtaudun."
Sydänveren vuodatuksen ohella Harrisonilta irtosi paljon keveämpääkin juttua.
"Scratchin' Time" on melko rasvainen siivu, jossa artisti muistelee lapsuuttaan ja
tapaa, jolla yli 70-kesäiset isoäiti ja isoisä tapasivat makuuhuoneessa
"rapsutella" toisiaan.
Täysin soolona esiintyneen Kennedyn (laulu, kitara, banjo, mandoliini,
huuliharppu, helistimet) setti oli paitsi konsertti myös oppitunti ja juttutuokio.
Bluesin syviä sukujuuria arvostaville musiikin ystäville hänen tuotantoonsa
tutustuminen on must. Monet Blues Live!:n muista esiintyjistäkin seurasivat
kanadalaisen osuutta ihastuneina.
Kulkuneuvoja rakastava bändi
Yleisö kuunteli Harrison Kennedyä kuuliaisesti ja kiinnostuneesti, lavan eteen
kuitenkin tyhjän kunniakujan jättäen. Kun Lena & The Slide Brothers polkaisi
seuraavana aktina keikkansa käyntiin vauhdikkaalla gospel-rockilla "Won't Sing
Hallelujah", nähtiin, miksi useat blues-festareille lähtevät: joraamaan ja pitämään
hauskaa.
|
|
|
Lena Lindroos. Lisää kuvia galleriassa
|
Lena & The Slide Brothersille oli valikoitunut illan paras esiintymisaika, ja sen
heille totisesti soi. Illalla yhdentoista aikaan käynnistynyt rypistys sisälsi
monipuolista ja laadukasta rytmimusiikkia. Yhtyeen keulassa on tutusti Lena
Lindroos (laulu, basso), jonka sivuvaunuista tulittaa slide-kitaran taistelupari
Matti Kettunen ja Ville Leppänen. Juha Tanninen oli tällä kertaa rummuissa.
Tavallisesti tonttia hoitaa Jupe Litmanen.
Avauskappale "Won't Sing Hallelujah" on tuttu yhtyeen toiselta levyltä "Shine
Your Light", ja hyvin olivat viime kevättalvena ilmestyneen kiekon biisit esillä
Jyväskylässäkin. Loistelias slovari "You're Not Alone" pisti lavan edustan
rajuimmatkin jumppaajat hetkeksi miettimään. "Down" pitää sisällään rajun slide-
kitaroiden duellin. Niitä nähtiin Blues Live!:ssä useampikin; Kettunen intoutui
niissä välillä jopa itämaisiin sävelkuvioihin.
Puhdas blues saa osuutensa Lena & The Slide Brothersin keikoilla, vaikka heidän
levyillään sitä ei juuri ole. Tällä kertaa salille kajahtivat Waters/Dixon-akselin
kuolemattomat "I Just Want to Make Love to You" ja "I'm Ready". Jälkimmäisessä
"Lefty" Leppänen pääsi laulusolistin hommiin. Lisäksi lauleltiin muutamaan
kertaan junista ja autoista. "Tämä bändi rakastaa kulkuneuvoja", Lena Lindroos
tokaisi.
Lenan ja slide-veljesten setti upposi Blues Live! -yleisöön loistavasti. Lindroos ja
Kettunen, bändin perustajat, ovat tyytyväisiä keikkakysyntään. "Hienoa, että
olemme päässeet soittamaan todella monille festareille. Keikkoja on ollut, mutta
ennen kaikkea hyviä keikkoja", Matti Kettunen tuumaili. Jyväskylässä hyvien
keikkojen joukkoon saatiin ehdottomasti yksi lisää.
Rumbaa ja blues-selloa
Bill Öhrström asteli Jyväshovin päälavalle suomalaisen bändin kera. Kitaristina
kuultiin Nipa Niilolaa (tuttu muun muassa Remun myöhemmistä Hurriganes-
versioista), basistina Ulf Fagerholmia ja rumpalina Pekka Pelkkalaa.
Tukholmalainen Öhrström nauttii ansaittua asemaa yhtenä Ruotsin bluesin
uranuurtajista. Hän onkin mainio laulaja, huuliharpisti ja esiintyjä. Bill viihtyy
lavalla. Hän antaa kaikkensa ja lisäksi nautiskelee aidosti bändin jätkien
noustessa valokiilaan. Mies tanssahtelee, taputtaa, heristää sormiaan ja
huudahtelee – eihän noin hauskaa voi olla kuin ruotsalaisella!
Suuri osa Bill Öhrströmin ja hänen bändinsä osuudesta koostui perinteisestä
bluesista ja klassikkokappaleista. Suuri yllätys oli kuitenkin hihassa. Bill kutsui
lavalle Elias Kahilan, jonka instrumentti on... sello. Kun perinteiseen bluesiin
otetaan soolosoittimeksi sello, niin johan alkaa löytyä eksoottista maustetta
tavanomaisimpaankin menoon.
Ja ainahan voi ottaa vähän erilaista rytmiikkaa mukaan. "Tähän kappaleeseen piti
oikein pyytää bändiltä lupa", Öhrström sanoi. "Se on rumbaa, tai oikeastaan
meidän soittamanamme rock and roll rumbaa!" Kappale oli "Unchain My Heart".
Yhdentoista setin mies
Blues Live!:n työn sankari pääkonserttipäivänä oli lahtelainen yhden miehen
bändi Ismo Haavisto. Hän avasi lauantain Jyväshovin katutasossa sijaitsevassa
Public Cornerissa kahdella setillä. Homma jatkui alkuillasta Jyväshovin yläkerran
baarissa: Ismo soitti minisetin jokaisen pääkonserttiesiintyjän alle. "Eihän tämä
mitään, kerran Lahdessa heitin saman päivän aikana 11 settiä. Lopussa alkoi
vähän jo tuntua, ettei ääni kulje", Ismo kertoi.
Kielisoittimien säestykseksi Haavisto polki matkalaukkua jalallaan, johon oli
kiinnitetty pieni tamburiini. Räkkihuuliharppukin sai julmaa kyytiä. Ohjelmistoon
kuului paljon Ismon omia biisejä ja covereitakin. Omista kappaleista tehosivat
varsinkin "Wall of Gray" (joka kertoo lukkojen taakse jäämisestä turkulaisessa
hotellissa) ja bluesia verrattomasti lokalisoiva "Down to the Otamo".
Ismolla, joka on Suomen harvoja bluesilla itsensä elättäviä muusikoita, on
mukavasti suunnitelmia. "Suunnittelen uutta levyä soolona tai korkeintaan
pienellä kokoonpanolla. Olemme tehneet Andres Rootsin ja Peeter Piikin kanssa
keikkaa Muddy Waters -ohjelmistolla, ja muutakin voisi näiden upeiden
virolaissoittajien kanssa kehittää. Ja ensi vuodeksi on jo festarikeikkojakin
buukattuina."
Jyväskylän blues toimii – entä huomenna?
Jyväskylän Blues Live! vuosimallia 2013 sai osakseen kohtuullisesti
yleisönsuosiota. Pääkonsertissa oli mukavasti katsojia, ei kuitenkaan tungokseksi
asti. Ohjelmisto oli hyvin balanssissa, joten ainakaan siitä ei ollut kiinni.
Jyväskylän seudulla saadaankin pohtia tarkkaan, mikä bluesin tila on, mitä sen
eteen tehdään ja miten toimeen tartutaan.
|
|
|
Kokonaisuuden liimaaminen Ismo Haaviston trubaduuriseteillä oli onnistunut veto
lauantaina. Vaikka musiikillista tarjontaa oli taukoamatta, ei tullut äänihäiriköinnin
tunnetta – sellaistakin joutuu valitettavasti joskus alan tapahtumissa kokemaan.
Pääkonsertin aikataulussa oli toivomisen varaa. Ei ole aivan optimaalista, että
tapahtuman pääesiintyjä soittaa aamuyöllä yhden ja kolmen välillä. Tällä kertaa
soveltuvin veto olisi ollut sijoittaa Öhrströmin bändi illan viimeiseksi.
Sisältö kuitenkin ratkaisee. Blues Live! ansaitsee isot kehut bändivalinnoista. Oli
syvintä mahdollista nykybluesia Harrison Kennedyssä, vahvaa modernia blues-
rockia McCrayssä, rajat rikkovaa, kotimaista ilmaisua Honey B & T-Bonesin
klubikeikassa ja sinsilmäsoulia Tad Robinsonin festivaaliavauksessa.
PASI TUOMINEN
Kuvagalleria
Linkki: Blues Live!
|
| |
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2013
.
|
|
