Blues-Finland.com - Pori Jazz 2013 - Bonnie Raitt, Steve Winwood, Robert Cray

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

PORI JAZZ 2013

20.7.2013

Winwood ja Raitt © Pori Jazz

Bonnie Raitt hurmasi Kirjurin
Pori Jazzin Kirjurinluodon-konsertissa oli verevä bluestunnelma, kun lavalla
viihdyttivät Raitt, Steve Winwood ja Robert Cray. Myös jazz-trio Phronesis
esiintyi edukseen.

Kitaristi-laulaja ja lauluntekijä Bonnie Raitt oli, kenties monille vähän yllättäen,
torstain vetonaula Pori Jazzissa. Ehkä enin osa yleisöstä odotti The Robert Cray
Bandin tai Steve Winwoodin vievän tähden aseman, mutta hyvästä väännöstä
huolimatta näin ei tällä kertaa käynyt. Tämänvuotinen konserttisarja
Kirjurinluodolla käynnistyi rennoissa tunnelmissa torstaina. Pieni sadekaan ei
vienyt juhlatunnelmaa.

Bonniella ryhmineen oli takana jo kahden kuukauden kiertue Euroopassa, mutta
amerikkalaiseen malliin väsymyksen ei anneta haitata tahtia.
Spontaanisuuteenkin on varaa; Bonnie uskaltaa poiketa sovituista
askelkuvioista. Niinpä hän muun muassa huhuili Crayn porukkaa prima vista -
esiintymiseen. Crayn urkuri Jim Pugh noudattikin kutsua, ja taas syntyi
unohtumattomia hetkiä.

Viimevuotinen "Slipstream" oli Bonnien 16. albumi ja toi parhaan Americana-
albumin Grammy-palkinnon. Kriitikkojen rakastamalla akustisella Delta-bluesilla
Bonnie aloitti, kunnes siirtyi suuren yleisön arvostamaan, letkeään
kalifornialaistyyliin. Hän on kehittynyt huimasti laulajana vuosien saatossa.

Alkuaikojen raspikurkusta – vaikka se onkin varsin aistillisen tuntuista – on
kehittynyt sielukas, monipuolinen, herkkävireinen ja ilmaisukykyinen tulkitsija.
Lauluääni on puhdas ja kantava. Melodian kuljetus on tarkkaa korkeissakin
äänissä; äänestä on pidetty huolta vuosien saatossa.
.

Fender oli Bonnien ryhmän ja oikeastaan
koko illan hallitseva soitin. Bonnie iski
tuhdisti peukkuplektralla alarekisterin kieliä,
näppäili tottuneesti kantriliksejä ja
bluesskaaloja ja loi myös jännittäviä
yhteissointeja. Ykkös-, kakkos- ja
kolmossormessa oli sormiplektrat, pikkurilli
otti oikeaoppisesti tuen kannesta. Hän käytti
akustista kitaraa varten kehitettyä
soittotekniikkaa taiturimaisesti
sähkökitarankin kanssa. Kelpo
kantripikkaajan tapaan hän transponoi
sävellajeja capolla, ja siirsi kantriskaalat
eläväksi bluesiksi – ja toisinpäin.

Ohjelmisto irtosi taitavasti bluesin
perinteisestä kolmisointurakenteesta.
Esimerkiksi Bob Dylanin musiikki sai uuden
ilmimuodon. Bonnie on Dylanin lailla itsekin
poliittisesti tiedostava artisti, mitä osoittaa
muun muassa hänen kontribuutionsa
ydinaseiden vastaiseen No Nukes -
hankkeeseen. Lavalla hän ei kuitenkaan tee
tällaisesta erityistä numeroa.

Bonnie Raitt
© Pori Jazz

Kakkoskitaristi George Marinelli Jr. teki työtään tasaisen varmasti ja samalla
liioitellun rennosti. Purkan jauhaminen ja melodramaattinen ilmeily luo
tarpeettoman mahtipontisen vaikutelman estradilla. Artistien olisi hyvä käydä
joskus katsomassa bändin ulkonäköä jättiscreeniltä yleisön silmin.

Tasokkaan ryhmän kärkeen nousi Michael Finnigan, joka on erinomainen
kosketinsoittaja ja vokalisti (soittanut muun muassa Jimi Hendrixin sessioissa).
Tästä todisteena huikea versio Ray Charlesin bravuurista "I’ve Got News for
You". Basisti James "Hutch" Hutchinson saavutti parhaat tunnelmat
nauhattomalla bassokitaralla ja stick-bassolla. Bändin stemmalaulu oli
kohtalaisen hyvää – vähän yllätyksetöntä, mutta toimi ensiluokkaisesti Bonnien
taustalla.

Mutta nainen on aina nainen – ja Bonnien kaltainen, upea superlady eritoten.
Olemus on huoliteltu, esiintyminen tyylikästä, muttei alentuvaa, nuottitelineellä
on huulipunapuikko… Oi, mikä nainen! Äidille omistettu "Make Me an Angel" oli
live-versiona suorastaan liikuttava.

Cray tyylitteli

Elegantti bluesin herrasmies Robert Cray yhdisteli omaan, vaikuttavaan tyyliinsä
pop- ja reggae-vaikutteita perinteiseen blues-repertoraariinsa. Pariin otteeseen
tuntui aivan kuin The Police olisi herätetty henkiin.

Robert Cray ja pitkäaikainen soittokaveri Richard Cousins © Pori Jazz

Guitarist-lehti valitsi vuonna 2012 The Robert Cray Bandin "Nothin' But Loven"
vuoden levyksi valistaen miehen niukan tyylin ”nappaavan kuulijan huomion jo
ensimmäisellä nuotilla”. Vaikkei nyt ihan näinkään – Cray on itse asiassa melko
verkkainen kitaristi – mutta hänen tapansa yhdistää Albert Collinsia, Booker T.
& The MG'siä ja loistavia soultulkitsijoita, kuten äskettäin kuollut Bobby ”Blue”
Bland tai Sam Cooke, on jotakin ainutlaatuista. Sivistyneen vaikutelman antava
southern soul kytkeytyy bluesin ilmekieleen loistavasti.

Kitaristina Cray on ”The Master of Stratocaster” (haastattelu aiheesta löytyy
tästä). Soitossa kuuluvat muun muassa Clapton-, Hendrix- ja Fleetwood Mac -
vaikutteet. Albumi "Bad Influence" (1983) vakuutti bluesväen maestron
kynänjäljestä ihmissuhdeongelmiin pureutuvilla teksteillään. "Strong Persuader"
(1986) toi Grammyn, ja niitä on tullut useita sen jälkeen.

Kirjurissa kuultiin hieno ja tasaisen varma setti, joskin varsinainen kärki tuntui
puuttuvan. Crayn tyyli ehkä vaatisi lavalle toisenkin kitaristin dialogista soittoa
varten. Levytyksissä se ei ole ongelma, kun hän voi tehdä nauhoitusten avulla
osuudet itse. Lavalla niitä jää kaipaamaan. Henkilönä hän vaikutti kohteliaalta,
joskin etäiseltä. Crayn hienostunutta mollibluesia olisi mielellään kuullut
enemmänkin.

Kosketinsoittaja Jim Pugh teki kerrassaan hurmaavaa jälkeä Hammond-
Lesliellään; hauska ikämies stetson-hatussaan ei juuri kuvia kumarra. Muilta osin
bändi jäi suhteellisen kasvottomaksi superstara Crayn katveessa. Mutta elegantti
ja kaikin puoli mallikas akti Crayn veto oli.

Piknik-jazz

Kirjuriluodon yleisön käytös on aina tuottanut vaikeuksia allekirjoittaneelle;
yleisön seassa tupakoidaan, penkeillä syödään eväitä ja juodaan viiniä, puheen
solpotus on taukoamatonta. Eikä tämä suuripuli koske ainoastaan
vetysuperoksidibimboja; vanhat jäkättävät joutavia yhtä lailla. Monilla tuntuu
olevan niin verratonta sanottavaa, että se nyt vain on pakko saada sanotuksi
konsertin aikana. Istutaan selkä lavaan päin, jotta oikein juttu luistaisi.

Totista musiikinkuuntelijaa tämä häiritsee. Vaihdoin paikkaa päivän aikana
ainakin kymmenesti, mutta aina vain hullummaksi mökä tuntui käyvän. Alkoholin
määrähän korreloi negatiivisesti puheen sisältöön (siis kuta enemmän viinaa, sen
tyhmempää sisältöä – jos se nyt niin viisasta on alkujaankaan).

Eniten tästä kärsi pianotrio Phronesis, joka oli sijoitettu torstain aloittajaksi.
Trion akustinen jazz on hyvin herkkävireistä, älykästä, hienostunutta ja elävää.
Tyylisuunta vaatii maltillisen volyyminkäytön, joten suurelta osin sinänsä
erinomainen tuotos hukkui mökään ja yleiseen levottomuuteen ihmisten vasta
etsiessä paikkoja.

Jazzwise-lehti on ylistänyt nuorta skandinaavis-brittiläistä pianotrioa "yhdeksi
jännittävimmistä bändeistä". Ilman ylisanojakin trio todella on hieman
uuvahtaneen brittiskenen kiinnostavimpia yhtyeitä. Musiikki on samaan tapaan
älykästä ja nopeasykkeistä kuin vaikka Chick Corean varhaistuotanto, mutta
samalla hillittömän groovea. All About Jazz -sivusto tiivisti, että "Phronesis luo
musiikkia sydämellä ja sielulla, ja tekee omalta osaltaan maailmasta hiukan
paremman paikan". Setissä oli sitä vanhaa, aitoa Kirjuri-fiilistä.

Phronesis-triolla on vahva itseluottamus, ja he todella saivat Kirjurin
jättinäyttämölläkin aktinsa toimimaan. Tosin vähän orpo olo saattaa tuossa
tilanteessa iskeä. Lontoolaisbändiä johtaa erinomaisen tarkka tanskalainen
kontrabasisti Jasper Høiby. Pianisti, brittiläinen Ivo Neame, soittaa erittäin
pienellä ekstensiolla ja hyvinkin minimalistisesti – mutta lopputulos on briljantti.
Ruotsalainen Anton Eger oli vankka svengin takuumies, aseinaan pääasiassa
vispilät ja huopanuijat, joita useimmat nykypolven jazzrumpalit eivät edes osaa
asianmukaisesti soittaa.

Yhtye on toiminut jo kahdeksan vuotta ja tehnyt neljä, hyvin myönteisesti
vastaanotettua albumia. Kollektiivinen "Walking Dark" on ollut erityisen kehuttu.
Se on ensimmäinen, jossa koko yhtye osallistuu säveltämiseen ja sovittamiseen.
Yhtyeen voimaperäisille live-esiintymisille on hurrattu seisaaltaan vähän kaikkialla
– kaikkialla muualla paitsi Suomessa. Encoreakaan ei taputettu, vaikka akti oli
kerrassaan erinomainen.

Winwood tukeutui ryhmään

Ennakkoon kenties odotetuin tähti, Steve Winwood, tuotti aktinsa ensimmäisellä
puoliskolla ehkä hienoisen pettymyksen. Svengi kangerteli hankalasti, ja Steven
tavaramerkki, ylä-äänissä kantava lauluääni, oli aivan tukossa. "I’m a Man" -
bravuurin kertosäe piti lähes tokaista, kun äänivarat eivät riittäneet venytyksiin.

Mutta sitten alkoi tapahtua. Bändi löysi sykkeen. Vokalistin lauluääni avautui.
Ryhmä tuki maestroa eläytyvästi, varsinkin kitaristi Jose Neto nautti suuresti
musiikista, johon hän heittäytyi vahvasti mukaan. Totinen rumpali Richard Bailey
löi tarkasti vaikeissakin kohdissa. Häntä täydensi mallikelpoisesti kekseliäs
perkussionisti Edson da Silva.

Bassokitaran pois jättäminen oli ratkaisuna kummallinen. Bassoton soitto ei
oikein toimi Spencer Davis Groupin kaltaisessa rytmibluesissa, vaikka Paul
Boothin baritonisaksofoni tekikin hyvää pohjaa. Booth oli luotettava sessiomies
myös urkurina maestron jammaillessa kitaralla.

Steve on tunnettu ennen muuta briljanttina Hammond-urkurina, mutta hän itse
on halunnut jostain syystä viime vuosina soittaa myös kitaraa. Kitaralla irrottelu
meni häneltä kuitenkin jossain määrin väkinäisesti. Soitto on sekä soundin että
melodian osalta jossain määrin kaavamaista, ja soolot rahtusen ylipitkiä. Hän
nojasi kuitenkin rohkeasti bändin tukeen. Yllätysvieraana lavalle noussut Bonnie
Raitt vei lopullisesti yleisön sydämet tuimalla "Crossroads"-versiolla. Kaunis
balladiduetto "Can’t Find My Way Home" sananmukaisesti pysäytti ajan Kirjurilla.

Stevellä on pitkä ura ja paljon hittejä. Vanhoista loisteliaisuuksista "Keep on
Running" kulki tiukasti. Yleisö sai lopulta sen mitä se oli varmasti tullut
hakemaankin: "Gimme Some Lovin’". Myös Trafficin aikainen musiikki, kuten "Dear
Mr Fantasy", oli mainiota kuultavaa.

ANTTI SUVANTO

Jutussa julkaistut kuvat ovat Pori Jazzin omaisuutta.

Pori Jazz, Kirjurinluoto torstaina 18.7.2013

Bonnie Raitt & yhtye: Bonnie Raitt (laulu, kitara), Ricky Fataar (rummut), Michael
Finnigan (kosketinsoittimet), Hutch Hutchinson (basso), George Marinelli Jr (kitara)

Steve Winwood & yhtye: Steve Winwood (laulu, kosketinsoittimet, kitara), Jose
Neto (kitara), Paul Booth (saksofoni, huilu, kosketinsoittimet), Edson da Silva
(lyömäsoittimet), Richard Bailey (rummut)

The Robert Cray Band: Robert Cray (laulu, kitara), Richard Cousins (basso), Jim
Pugh (kosketinsoittimet), Lester Falconer (rummut)

Phronesis: Ivo Neame (piano), Jasper Høiby (basso), Anton Eger (rummut)

.

Jaa juttu profiilissasi: |