Blues-Finland.com - Tunturiblues 2015, Saariselkä

TUNTURIBLUES 2015, SAARISELKÄ - RAPORTTI

21.1.2015 Kuvagalleria

Tunturiblues sulatti kuurat
Saariselän-tapahtumassa liikuttiin sujuvasti bluesin alkulähteiltä aina
Karibialle. Vapaamuotoisuuteen ja jamimaisuuteen satsaavalla festarilla
soittivat Jo' Buddy Meets Kinky Funkstone, Eldis ja White Knuckles Trio.

Saariselän perinteikäs Tunturiblues vietettiin tammikuun 16. ja 17. päivinä
Santa's Hotel Tunturin tiloissa ja Kaunispään Huippu -kahvilassa. Tapahtuma
keräsi jälleen mukavasti yleisöä kokemaan Lapin taikaa komeiden, tykkylumisten
maisemien keskelle. Tunnelma oli perinteikkään lämmin ja musiikki erittäin
korkeatasoista.

Tunturibluesin erikoisuutena on aina ollut se, että paikalle buukatut bändit
esiintyvät kumpaisenakin päivänä. Tänä vuonna oman vivahteensa toi se, että
kaksi kolmesta bändistä oli paikalla myös viime vuoden tapahtumassa:
tapahtuman taiteellisen johtajan Eero Raittisen luotsaama Eldis sekä White
Knuckles Trio olivat paikalla toistamiseen. Kolmantena bändinä oli Jussi
Raulamon mainio reggaeryhmä Jo' Buddy Meets Kinky Funkstone.

Akustinen tervetulotoivotus avasi molemmat illat. Eero Raittisen johdolla soittajat
kerääntyivät ruokailijoiden lähettyville salin keskelle ja heittivät pari rallia.
Mukana olivat Jere Ijäs (piano), Jape Karjalainen (mandoliini), Petri Kautto
(banjo), Timo Kaaja (kontrabasso), Kepa Kettunen ja Martti Vesala (helistimet)
sekä Juho Viljanen (bongorummut). Saimme kuultavaksi muun muassa klassikon
"Jambalaya".

Illan 'normaalit' musisoinnit käynnisti White Knuckles Trio, jossa soittavat
Knucklebone Oscar (kitara, laulu), Yukka White (rummut, laulu) ja
kosketinsoittaja Risto "Mr Hillside" Kumpulainen. Hurjana esiintyjänä tunnettu
Oscar oli elementissään tälläkin kertaa. Pieni esiintymistila ei hänen menoaan
juurikaan hillinnyt. Raivoisa kitaran käsittely ja naaman mutristelut värittivät
esiintymistä. Yleisölle hän huuteli käskyjä ja kommentteja biisien välissä – milloin
suurella peltisellä huutotorvella, milloin säröisen huuliharppumikin kautta.

Muuten bändin lauluhommista vastasi rumpali Yukka White. Varsin kovaksi
laulajaksi osoittautunut Yukka (kuvassa alla) oli myös pätevä rumpujensa takana.
Myös hänen sarkastiset välispiikkinsä hauskuuttivat moneen otteeseen. Bändin

musiikki oli menevää rytmibluesia, ja
klassikoita kuultiin runsaasti. "The Hustle Is
On" (T-Bone Walker) sopii hyvin lama-aikaan.
Junan puhdistukseen päästiin "This Train (Is
a Clean Train)" (Rosetta Thorpe) myötä.
Vauhdikasta gospelia tarjoiltiin Peter, Paul &
Mary -julistuksella "Oh, Rock My Soul".
Tipattomaan tammikuuhun oivallisesti sopiva
Blind Willie McTell -teos "God Don't Like It"
toi esille Yukka Whiten saarnamiehen elkeet.
Meno huimasi välillä siihen malliin, että
Jimmy Reedin "You Got Me Dizzy" oli ihan
paikallaan.

White Knuckles Trio julkaisee keväällä
ensimmäisen albuminsa. Debyytiltä kuultiin
biisit "You Gotta Lose" ja hidas blues
"Wondering". Näitä tanssilavan tyhjentäviä
hitaita kappaleita voisi kutsuavaikka
vtt-biiseiksi (vessaan-tupakalle-tiskille).
Oscarin kitarasoolo oli silti yksi viikonlopun
kovimmista!

Ehdottomasti paras veto bändiltä oli hauska menobiisi "Ya Ya Ya, Looking For My
Baby", joka nousi yleisönkin ehdottomaksi suosikiksi kumpaisenakin iltana.
Turhaan Oscar huusi peltitorveensa ennen biisiä: "Ja nyt tanssimaan sieltä,
toppahousut!" Lattia oli nimittäin jo valmiiksi yleisöä täynnä.

Ramppikuumetta ja reggaeta

Eero Raittisen Eldis-yhtye tarjoili taidokasta ja viihdyttävää musiikkia laidasta
laitaan. Bändi soi välillä niin upeasti, että meinasi itse kukin liikuttua
kuulemastaan. Kun ammattilaiset pääsevät samalle aaltopituudelle, jälki on
nautittavaa kuunneltavaa. Hyvän meiningin huomasivat soittajatkin leveiden
hymyjen perusteella.

Jo' Buddy Meets Kinky Funkstone

Eldis starttasi Jere Ijäksen (laulu, kitara, koskettimet) omalla Austinin-tuliaisella
"Night Train". Jere oli käynyt opintomatkalla Austinissa ja säveltänyt siellä
kappaleen omien kokemuksiensa pohjalta. Rauhallisesti alkanut biisi kasvoi
edetessään, ja soundit olivat komeat. Peter Greenin ja J.J. Calen jalanjäljissä
mentiin. Petri Kauton vahvasti kaiutettu slidekitara soi komeasti värittäen
tunnelmaa. Samoin teki vieraileva kosketinsoittaja Risto Kumpulainen
sähköpianollaan. Rumpali Kepa Kettusen ja basisti Jape Karjalaisen rytmit ja
bassokuviot niputtivat biisin täydellisesti kuosiinsa. Todella hieno kappale. Omaa
tuotantoa kuultiin myös Petri Kautolta. Vauhdikkaampi soulmeininki päästi
valloilleen mainion torvisektion: Antti Hynnisen (saksofoni), Martti Vesalan
(trumpetti) ja vetopasuunaa käskyttäneen Juho Viljasen.

Eero Raittisen hypättyä lavalle kuultiin monia hyviä klassikoita rock-musiikin
historiasta. Eeron lempiorkesteri on ollut aina The Band, joten sitä oli setissä
muutaman kappaleen verran. "The Shape I'm In" sai ison bändin komeasti
liikkeelle. Lauluvoimaa löytyi taustoihin, ja Risto Kumpulaisen Hammond soi
hienosti. "Forbidden Fruit" oli myös tehokkaan kuuloinen veto. Esiintymispelosta
kertovan kappaleen "Stage Fright" alussa Eero kertoi tämän olevan totta
hänenkin kohdallaan. Hän on kuulemma jännittänyt keikkoja jo reilut 55 vuotta,
ja homma tuntuu vain pahenevan vuosien edetessä. Uskoo ken tahtoo.

Eric Bibbin "Don't Let Nobody Drag Your Spirit Down" oli hieman tasapaksu
versio, menevä kuitenkin. "Poor Dog" (Little Richard) oli varsin komea, melkeinpä
hengästyttävä soulnumero. Blood, Sweat & Tearsin klassikko "Spinning Wheel"
oli yksi viikonlopun parhaista esityksistä. Lähes täydellinen versio sai
tanssilattialle tungosta aikaiseksi. Torvisektio osoitti taitonsa varsin
vakuuttavasti tässä biisissä. Hyvältä kuulosti myös kosketinsoittajakaksikko
Kumpulainen uruillaan ja Ijäs sähköpianollaan. Toinen mainio tasonkohottaja oli
Little Featin "All That You Dream". Komea soul-kappale "Here Come The Girls"
(Allen Toussaint) toimi hienosti Jere Ijäksen laulamana.

Molempina iltoina varsinaiset keikat päätti Jo' Buddy Meets Kinky Funkstone. Nimi
meinasi lipsahtaa Funky Kinkstoneksi muutaman kerran, kun bändiä lavalle
kuuluteltiin. Jalan alle väkisinkin tuppautuvat Karibian rytmit toivat mukavan
kontrastin Lapin talvisille maisemille.

Bändiä täytyy kiittää siitä, että se on omaksunut reggaen tärkeimmät elementit
erittäin onnistuneesti, soundimaailmaa myöden. Juppo Paavolan virvelisoundi ja
siihen lisätty kaiku vei suoraan 70-luvun alkuun. Suurin osa iskuista meni
(oikeaoppisesti) niin sanotusti kanttiin. Samoin Jarmo Forsmanin sykkivä
Hammond ja Timo Kaajan katkorytminen bassottelu olivat sitä aitoa
reggaemeininkiä. Jarmon soitinarsenaaliin kuului myös vanha kunnon melodika!

Jo' Buddyn ja Tommi Laineen kitarat komppasivat välillä isku kerrallaan, välillä
tasarytmillä. Tommin wah wah -käyttö ja slidekitarointi olivat herkkua korville.
Jussi Raulamon rosoinen kitarasoundi pääsi hyvin esille sooloissa. Vibrakammen
ajoittainen vääntely kuului tietenkin asiaan. Kazoo-pillilläkin hän parit soolot
vetäisi.

Tanssilattian täyttöasteesta päätellen yleisökin tykkäsi autenttisesta reggae/ska
-meiningistä. Kappaleista jäivät mieleen "Hey Baby", "Man In The Moon", "No
Wheels" ja mainio "Run Sister Run".

Jo' Buddyn omasta tuotannosta reggaeksi kääntyi "Yo' Mine All Mine". Lisäksi
kuultiin kappale, jonka Jo' Buddy on juuri levyttänyt duettona Marjo Leinosen
kanssa. Hän valitteli, ettei Marjo päässyt kiireiltään Saariselälle mukaan.
Velmuilevaan tapaansa mies laukoi: "Parempi hyvä duetto yksin kuin huono
kaksiodraama neliössä." Otapa tuosta sitten selko...

Juhlavuotta odotellessa

Illat päättyivät herkullisiin jameihin yökerho Lutossa. Soittajat päästettiin irti
suosikkikappaleidensa pariin. Kokoonpanot vaihtelivat tilanteen mukaan, ja yleisö
sai nauttia mainiosta meiningistä aina aamutunneille asti. Knucklebone Oscar
vetäisi kappaleen "Greatest Lover In The World" (Bo Diddley), pienen
itsekehuesittelyn jälkeen. Instrumentaali vanhasta ikivihreästä "Boulevard Of
Broken Dreams" oli hieno kokemus. Harry Warrenin vuonna 1933 säveltämän,
Pariisiin sijoittuvan biisin melodian tunnistavat kaikki. Oscarin säröinen ja
vibrakammella höystetty veto oli mahtipontisen kuuloinen. Torvisektio täydensi
tunnelman.

Yukka White nousi yleisön suureksi suosikiksi heittäytymällä showmiehen rooliin.
Aurinkolasit silmillään hän intoutui Blues Brothers -tyyliseen meininkiin esittämällä
muun muassa biisin "Messin' With The Kid". Jos joskus Blues Brothers -elokuva
tehtäisiin kotimaisin voimin, Elwood J. Bluesin rooliin olisi henkilö valmiina! Pelkällä
laululla ja yleisön antamalla tahdilla alkanut "Soul of a Man" toi esille Yukan
saarnaustaidot. Myös kitara tuntui pysyvän hänellä hyvin hyppysissä. Saimme
todistaa hänen ja Oscarin kaksintaistelua bluessoolossa. Loppupelissä äijät
makasivat selällään lavalla soiton jatkuessa.

Eero Raittinen esitti jameissa pari koko viikonlopun kovinta kappaletta. The
Allman Brothers Band pisti vähän aikaa sitten pillit pussiin, joten oli aika
muistella meininkiä komealla klassikolla "Whipping Post". Komeita soolonumeroita
kuultiin useita. Rick Derringerin iätön "Rock 'n Roll Hoochie Koo" kulki hienosti.
Torvisektion hauskasti soittama riffi ja Kepa Kettusen höyryveturikomppi saivat
biisin melkoiseen laukkaan. Rokin pariin päästiin myös Chuck Berryn biisillä "You
Never Can Tell".

Pete Kautto lauloi Dr Johnin kappaleen "Revolution" parin vuoden takaa. Hieno
biisi. Muita jameissa kuultuja kappaleita olivat "Matchbox" (Carl Perkins), "That
Mellow Saxophone" (Roy Montrell) ja "Dirty Work" (Sleely Dan). Lisäksi Jo' Buddyn
esittämänä kuultiin bluessikermä, joka sisälsi ainakin biisit "Leave My Kitten
Alone", "It Ain't Right" ja "Shake It".

Kaunispään Huippu on sanamukaisesti tunturin päällä sijaitseva kahvila-ravintola.
Siellä järjestettiin lauantaina iltapäivällä jamipohjainen tapahtuma. Yleisöä oli
jälleen tupa täynnä, ja musiikkia saimme kuultavaksi parin tunnin verran. Aluksi
kuultiin pari countryballadia, joiden jälkeen päästiin asiaan. Little Featin "Willin'"
ja Bob Dylanin ideoima elokuvabiisi "Wagon Wheel" soivat hienosti.

Kosketinsoittaja Risto Kumpulainen saapui lavalle lasketteluvarusteissa, joten
hänet nimettiin saman tien "Skimba-Jimiksi"!

Eeron laulama "Rock 'n Roll Hoochie Koo" nosti lämpötilaa ravintolassa
muutamalla asteella, mutta kuurat sentään pysyivät seinässä ja lumet rinteessä
jytkeeestä huolimatta. Vetävä soulralli "Poor Dog" oli kuuranpoistossa astetta
lähempänä.

Tunturiblues on järjestetty reilusti yli 20 kertaa. Eero Raittinen on ollut
taiteellisena johtajana 19 kertaa. Pientä lupausta jo ensi vuoden bileille häneltä
saatiin. Hän ansaitsee oman Tunturiblues-juhlavuotensa ehdottomasti. Sen
verran on tasokkaista festivaaleista saatu nauttia monina vuosina. Tunturihotellin
henkilökuntakin ansaitsee omat kiitoksensa sujuvasta tapahtumasta.

KAKE KIIRIKKI

Kuvagalleria

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA