M. A. Nummisen tietävät varmasti useimmat suomalaiset – jopa ne jonnetkin. Eri asia on se, mitä ihmiset hänestä tietävät. Yleisin mielikuva kaiketi lienee jänispuvussa hauskasti – tai hermostuttavalla tavalla, mikäli kuulija on ahdasmielinen – kiekuva banjomies. Kuva on toki oikea, mutta vain pieni yksityiskohta laajemmasta kokonaisuudesta.
Maaliskuussa 80 vuotta täyttänyt Mauri Antero Numminen on iloksemme lähtenyt täydentämään ja värittämään omakuvaansa muistelmin. Niiden ensimmäinen osa ”Kaukana väijyy ystäviä” (Docendo) ilmestyi syyskuussa.
Numminen poimii meidät kyytiinsä vasta kuusikymmenluvun puolivälin paikkeilla. Alkumatka ei hänen arvelunsa mukaan olisi tarjonnut kovinkaan kiinnostavia maisemia. Siihenastiset tapahtumat ovat myös tulleet jo aiemmin käsitellyiksi toisaalla.
- Lisää M.A. Nummista:
”Jazzin meining”
Underground Rock Orchestra – keikka-arvio
Lapsuusmuistoistaan Numminen kirjoitti jo vuonna 1985 kokoomateoksessa ”Lapsuudenkotini”, jossa monet muutkin julkimot tekivät samoin. Kuusikymmenluvun alun nuoruusvuodet ovat puolestaan luettavissa puolifiktiivisestä romaanista ”Helsinkiin”. Siinä kovasti Nummisen oloinen päähenkilö Juho Niitty käy opiskelijaelämän ohella muun muassa jazz-konserteissa. Samoissa tilaisuuksissa ottamiaan kuvia Numminen julkaisi kirjassa ”Jazzin Meining” nelisen vuotta sitten. Tänä vuonna ilmestyneen uusintapainoksen myötä myös pitkän aikaa vaikeasti löydettävissä ollut ”Helsinkiin” on taas kaiken kansan saatavilla.
“Kaukana väijyy ystäviä” poimii tasaisesti tarkasteltavaksi etappeja Nummisen uran ja elämän varrelta. Kirjalla ei ole lähdetty junttidiskokuninkaan tavoin metsästämään kohuja, vaan pitäydytään asialinjalla. Toisaalta Nummisen matkan varrelle on osunut siinä määrin kaikenlaista, että asialinjakaan ei käy tylsäksi. Ei ole tarpeen lähteä kohuja enää vasiten keksimään.
Tunnelmasta tunnelmaan
Leppoisan asialliseen tyyliinsä M. A. kuvailee luovimistaan tilanteesta toiseen. Aluksi ura rakentuu pala kerrallaan ja elanto kertyy pienistä, ajan myötä vuolaammiksi käyvistä uomista. Hieman myöhemmin vankistuvaa kannatusta löytyy myös ulkomailta, jopa enemmän kuin Suomesta. Numminen on koko ajan ollut hämmästyttävän aktiivinen ja touhunnut monella rintamalla mitä erilaisemmissa projekteissa. Mitä tahansa eteen on tullutkin, niin hän on siihen tarttunut. Myös loistavia yhteistyökumppaneita on osunut aina tarvittaessa kohdalle.
Kekseliäisyyttä, sinnikkyyttä ja pelisilmää ei todellakaan ole puuttunut. Kirjasta löytyy lukemattomia herkullisia muistoja eri projekteista. Esimerkiksi alkuaikoina, kun Nummisella ja Pekka Gronowilla ei ollut varaa studiovuokriin, niin levytyksiä saatettiin omin luvin tehdä Yleisradion studiossa Gronowin radio-ohjelman kylkiäisenä. Numminen mainitsee myös pankkikorttiveloituksissa aikoinaan olleen kahden päivän viiveen toimineen useammankin kolumnin ja artikkelin kannustimena. Jos viikonloppuna olikin rahankäyttö mennyt hieman ”takalaittomaksi” ja saldo uhkasi painua pakkaselle, niin puuhakkaan alkuviikon turvin saattoi nopealiikkeinen toimija paikata tilanteen. Piti vain keksiä mitä kirjoittaa ja mihin lehteen sen myy. Rolling Stonesin kahdeksankymmenlukuisella Göteborgin keikalla Nummisen onnistui puhua itsensä aivan lavan eteen kuvaamaan. He olivat tuolloin liikkeellä Esa Saarisen kanssa Anna-lehden reporttereina. Harmillisesti vain lainakamera ei toiminut kunnolla.
Numminen toimi tuottajana myös monilla Rauli Badding Somerjoen levyillä. Kun Baddingin laulutyyliä alettiin arvostella, niin Numminen kirjoitti nuortenlehtiin ystäväänsä kehuvia artikkeleita vastineeksi. Paljon touhutessa sattui kaikenlaista. Kun M. A. ei ehtinytkään säveltää kahta Risto Jarvan ”Bensaa suonissa” -elokuvaan lupaamaansa kappaletta, pyysi hän Baddingia hoitamaan homman puolestaan. Tuuraaja suoriutui urakasta hyvin. Elokuvan nimikappaleesta tuli hitti – siitäkin huolimatta, ettei tuotantoyhtiöllä ollut varaa palkata sähkökitaristia studiosessioon.
Kekkoselle kävi rokkenroll
Kirjaa lukiessa nousee mieleen, miten ainutlaatuinen on Nummisen rooli laajoja piirejä pöyristyttävänä, mutta samaan aikaan laajalti hyväksyttynä kapinallisena. Hän on ympäri maailmaa operoinut niin kevyen kuin vakavankin musiikin parissa. Molemmilla sektoreilla vastaanotto on ollut vähintäänkin vaihtelevaa.
Vuosien varrella muodostunut tuttavaverkosto on laaja. Ystäviin ja ymmärtäjiin on kuulunut yhtä lailla taiteilijoita kuin poliitikkojakin. Badding luonnollisesti seikkailee tämän tästä mukana kirjassa, samoin kuin muut underground-liikkeessä ja sen ympärillä vaikuttaneet taiteilijat. Muiltakin osin henkilökirjo on värikästä. Toivo Kärjeltä haetaan eväitä iskelmien kirjoittamiseen. John Mayall käväisee kylvyssä, Jack Bruce ja Ginger Baker poikkeavat yöpalalla. Pentti Saarikoski debytoi tangolaulajana. Jokuseenkin kertaan vastaan tulevat myös Unto Mononen, Timo K. Mukka, Arvo Ylppö, Terho Pursiainen, Claes Anderson, Kalevi Sorsa ja ties vaikka ketä.
Muistelmien ensimmäinen osa päättyy arvolleen sopivasti juhlavan presidentillisiin tunnelmiin, nimittäin vuoden 1989 Linnanjuhliin. Valtiomiespiireissäkin Numminen on kuin kala vedessä. Onnistuipa hänen nousta aikoinaan presidentti Kekkosenkin suosioon. Suomen Talvisodan kappaleista ainoa, jota Ylellä ei laitettu soittokieltoon oli ”Kekkonen-rock”.
Sitä tarina ei kerro miten Kekkoselta kävi rokkenroll, mutta ainakin hänelle näemmä kävi rokkenroll.
MARKO AHO
- Lisää M.A. Nummista:
”Jazzin meining”
Underground Rock Orchestra – keikka-arvio