Oli tarina miten hyvä tahansa, huonosti kertomalla sen voi vesittää. Vastaavasti hieman köykäisempikin juonikuvio saattaa taitavan kertojan värittämänä kasvaa legendaksi. Huojuvan ladon nokkamies Suonna Kononen taitaa tarinankerronnan monissa muodoissaan.
Teksti: Marko Aho
Leipätyökseen kulttuuritoimittajana puurtava Kononen hallitsee suomen kielen. Hän saa sen taipumaan yhtä lailla laulettavaan kuin luettavaankin muotoon. Kononen on myös melkoisen aikaansaava. Pari vuotta sitten ilmestyi yhdessä valokuvaaja Olli Nurmen kanssa koostamansa 600-sivuinen suomikantri-kirja ”Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt” (Sammakko, 2018).
Viihdyttävän lukukokemuksen tarjoava järkäle ei ole historiikki tai tietokirja. Se on kokoelma tapaamisia musiikkityylin parissa vaikuttavien ja vaikuttuvien henkilöiden kanssa. Rupattelun ohesta löytyy toki paljon faktaa ja perimätietoakin. Kantrikirjan kanssa samoihin aikoihin julkaistiin ”Pohjois-Karjalan arkkitehtuuriopas”, jonka kolmehenkiseen tekijätiimiin Kononen kuului. Ilmestyipä häneltä viime vappuna myös haastatteluteos ”Toen perrään – journalisteja Pohjois-Karjalasta”.
Huojuva lato
Konosen johtamaa Huojuvaa latoa voidaan perustellusti kutsua suomikantrin ykkösnimeksi. Vuonna 2008 Pohjois-Karjalassa perustettu bändi on sinnikkäällä puurtamisella ja omaperäisen laadukkaalla tuotannollaan saavuttanut vahvan jalansijan täkäläisessä musiikkimaailmassa. Piipahtipa heidän tuorein levynsä ”Viimeiset vanhat hyvät päivät” (Bluelight, 2020) listoillakin. Myyntitilaston viides sija on oivallinen saavutus mille tahansa rootslevylle.
Huojuvan lato tekee härmäkantrista jokamiesluokan viihdettä. Siitä pitääkseen ei tarvitse keikaroida stetson päässä ja tanssia peukalot vyönsoljen alle painettuina rivissä. Elämänmakuiset kappaleet uppoavat toki valveutuneelle diggarikansalle, mutta tarjoavat kosolti tarttumapintaa ja siinä samalla portin countryn maailmaan myös tavalliselle tallaajalle.
Nuoruusvuodet folkmusiikin parissa ovat jättäneet, liudan erilaisia soittimia hallitsevaan Konoseen aimo annoksen pelimannihenkeä. Hän ei koe pakonomaista tarvetta pitäytyä orjallisesti missään lokerossa tai tulkittavan kappaleen melodialinjassakaan. Mieluummin hän pistää oman persoonansa peliin. Tuloksena on tekijänsä näköistä ja kuuloista musiikkia.
Konosen ohella ladon alkuperäisestä kokoonpanosta on tänä päivänä jäljellä vain pedal steeliä ja muita kielisoittimia soittava Ilkka Vartiainen. Rumpali on ehtinyt vaihtua jo muutamaan kertaan. Vuodesta 2013 komppivastuun on kantanut Keijo Korhonen. Aiemmin ladon tuottajana, äänittäjänä ja keikkamiksaajanakin toiminut Teemu Sinkko liittyi puolestaan basistiksi tammikuussa 2018. Nykyisen komppiryhmän myötä on kokoonpanoon tullut rutkasti lisää myös lauluvoimaa.
Viimeiset vanhat hyvät päivät
Alkukesästä ilmestynyt ”Viimeiset vanhat hyvät päivät” osoittaa, että Huojuva lato on taas onnistunut tekemään uransa tähän asti parhaan levyn. Suonnan piisikynä on kirjaprojektien aikanakin säilynyt hyvässä terässä. Jos haluaa asiaan perehtymättömille hakea vertailukohtia valtavirtaisemmalta puolelta, niin tekstittäjänä Kononen omaa samanlaista kerronnallisuutta kuin vaikkapa Pauli Hanhiniemi tai J. Karjalainen. Näiden verrokkien tavoin hän osaa kasvattaa pienestä ja tarkkaan valitusta yksityiskohdasta simppelin, päähän jämähtävän laulun. Kolmikkoa yhdistää myös se, että kappaleissa palataan säännöllisesti menneisiin aikoihin – vieläpä omakohtaisella tai ainakin siltä kuulostavalla tasolla. Kukaan heistä ei myöskään vasiten metsästä riimejä. Ne mitä polun varresta löytyy, poimitaan mukaan, mutta ei riimien perässä sentään lähdetä mättäiden yli harppomaan.
Levyn avaava nimiraita ”Viimeiset vanhat hyvät päivät” on tarttuva menneiden perään kaihoilu. Meininki on sujuvaa, soljuvaa ja mieleen jäävää. Sen toteaminen, että laulusta löytyy karjalaisuutta, ei ole pelkästään viittaus bändin kotiseutuun. Parempia aikoja muistellessa on pilke silmäkulmassa ja saattaapa siinä joku kyynelkin kimmeltää. Tekstissä piirretään menneiden aikojen Suomesta vuosien kultaama kuva. Nykyisyys tarjoaa referenssiksi lähinnä yölliset vessaheräämiset, huoltamot, joilla ei autoa huolleta ja koko maailman polvilleen pistävän flunssan. Taustapeilin kautta liikennettä seuraa myös ”Ajetaan viittäkymmentä” – huomaamatta kyytiinsä hoilaamaan poimiva matkalaulu.
Videollisena ennakkoraitanakin julkaistu ”Sydänmaantie” hakee innoituksensa amerikanrokista. Kumarruksen kohteena olevat mellencampit ja pettyt sopivat luontevasti täkäläiseen maalaismaisemaan. Kitaravälikkeestä tulee mieleen rakastumisen välttelyn vaikeus. ”Mun vanha kitara” ja ”Bertta” nostavat esiin muusikon parhaita kavereita. Akustista kitaraa kiitetään rennosti hölkäten ja kadonneen kissan perään huhuillaan levyn rokkaavimman raidan turvin. Kepeys tosin muistetaan rokatessakin.
Yhtä pitkä kuin käännöskappaleiden historia on Suomessa, on niiden onnistumisprosentti ollut vaihteleva. Suonna Konosen nimiin on vuosien saatossa kirjattu useampiakin onnistumisia tällä saralla. Niihin menee myös ”Juuret Iijoen törmässä”. Tom Russellin alkuperäinen ”October In the Railroad Earth” kertoo Jack Kerouacista. Suomennoksessa seikkailee Kalle Päätalo. Kappaletta ei ole ainoastaan käännetty. Se on suomennettu.
Reggaepoljennolla ja haitarisoololla iloisesti yllättävä ”Auringonläikkä” on yksi levyn täysosumista. Siinäkin katse on vankasti taaksepäin. Laiskottelevaa laulajaa ja hänen kuulijoitaan ovat muistoihin viemässä nyt limsapullon tasaamiset ja kurkkuun tarttuvat merirosvolantit. Tässä olisi aineksia kesähitiksikin.
Eräs ominaisuus, joka erottaa Huojuvan ladon monista muista täkäläisistä kantreilijoista, on tuotannon korkeahko hapokkaan hippicountryn pitoisuus. Paikoittain hyvinkin vuolaiksi yltyvien jamittelujen ja kitara-stilikkamaalailujen alkulähteiltä voi silmämääräisesti tähystäenkin tunnistaa Neil Youngin – eikä Grateful Deadin piknik-vilttikään taida kaukana olla. Kaihoisasti mietiskelevä ”Kevään hopeinen virta” nyökkää tähän suuntaan.
Levyn lopuksi on tarjolla vielä kahden kappaleen verran samaa osastoa. Vartiainen ja Kononen vuorottelevat pidemmän kaavan mukaan soolotehtävissä. The Ozark Mountain Daredevilsin laulukirjasta suomennettu päätös ”Vaaran laella”, jossa muuten taidetaan olla sieniretkellä, uhkaa jäädä Minna Kettuselta lainatun ”Rakkaustähden” varjoon. Jylhän komeita kokonaisuuksia ovat kuitenkin kumpikin.
Tällä hetkelläkin Suonna Konosella lienee useampi uusi tarina kehittymässä ja projekti työn alla. Mielenkiinnolla odotellaan, mitä sieltä seuraavaksi tulee ja missä formaatissa.
MARKO AHO