Mikko Löytyn uran varrelta löytyy jos jonkin tyylisiä bändejä. Genrestä riippumatta voi hänet nähdessään olla varma, että komppi ainakin toimii.
Löytyn soitossa nimittäin rentous ja tiukkuus eivät ole toisiaan pois sulkevia ominaisuuksia. Molemmat ovat alati läsnä ja tasapuolisesti määräävässä asemassa. Aivan liian moni soittaja panostaa liiaksi toiseen sen toisen kustannuksella.
Löytyn uraa taaksepäin tähyillessä ensimmäinen oma kiintopisteeni on 80-luvun puolivälissä super-kokoonpanona (ainakin Tampereella) esitelty Catwalk. Se ei tainnut odotetulla tavalla saada ilmaa siipiensä alle. Kiitorata loppui kesken. 90-luvulla isoimman huomion vei Q.Stone. Sittemmin matkan varrelle on mahtunut niin SF Bluesia, Herra Heinämäen Lato-orkesteria, Pepe Ahlqvistin Rolling Tumbleweediä kuin myöhempien aikojen Hurriganesiakin. Viimeisimpänä listalle on tullut kertakaikkisen mainio Dave Lindholm Lights. Eikä tässä ole lueteltuna kuin muutama ensimmäisenä mieleen tuleva bändi.
Mikko Löytty on tällä vuosituhannella tehnyt levyjä myös sooloartistina. Neljä suomenkielistä albumia, joista ensimmäinen ilmestyi vuonna 2003, on jääneet turhan vaatimattomalle huomiolle. Se on harmi. Niillä olisi ainesta laajemmankin yleisön viihdykkeeksi. Soitto soljuu rennon letkeästi ja elämänläheinen, monin paikoin tarinallinen kappalemateriaali on juuri sopivasti juurevaa. Levyt eivät ole kuitenkaan löytäneet tietään suuren yleisön tietoisuuteen – ainakaan vielä.
Sinisiä tähtiä useammankin otavan tarpeiksi
Viime syksynä ilmestynyt viides soololevy ”Bluestars” luulisi sen sijaan saavan huomiota osakseen. Se eroaa jonkin verran edeltäjistään. Nyt laulukieli on vaihtunut englanniksi ja musiikki rehelliseksi bluesiksi. Rentous on edelleen vahvasti läsnä. Otsikon mukaisesti levyllä kuullaan melkoista liutaa Löytyn soittokavereita. Soolokitaristeja on mukana kolmetoista. Heistä yhdeksän nähtiin julkaisukeikalla joulukuun alussa ja luku nousee kymmeneen, mikäli lämmittelybändissä kitaroinut Janne Louhivuorikin lasketaan.
Keikalla kuultiin levyn materiaali miltei kokonaan ja muutamin bonuksin. Rumpuvastuu jakautui ensimmäisen puoliskon soittaneen Juppo Paavolan ja kakkososuuden hoitaneen Arska Rautajoen kesken. Levyllä kuullaan heidän lisäkseen myös Jani Auvisen ja Sakari Löytyn rummutusta. Klubilla Gilbert Kuppusalmi soitti lyömäsoittimia ja Sami Sippola saksofonia miltei koko illan. Kitaristeissa olikin sitten enemmän vaihtelua.
Illan niin kuin levynkin avasi Jimmy Reedin “Honest I Do”. Useimmiten slovarina tulkittu klassikko kulki Löytyn käsittelyssä Reedille ominaisena shufflena. Toimi hienosti. Avauskentällisessä kitaroi Rolling Tumbleweedistä tuttu kolmikko Ykä Putkinen, Jarkka Rissanen ja Pepe Ahlqvist – kaivoipa viimeksi mainittu odotukset palkiten munnarinkin taskustaan. Kaikki kolme kantoivat tyylillä soolovastuunsa ja lavan sivustalta pimennosta tuuttasi vielä Sippola kipakat fonikuviot sekaan. Yhteissoitto oli koko illan ajan rennon jamimaista ja hyväntuulista. “Don´t You Lie To Me” ja Ahlqvistin laulama “Shotgun Blues” viimeistelivät avauskokoonpanon osuuden.
Seuraavassa kattauksessa kitaroivat Jarmo ”Slim Butler” Puhakka, Anssi Salminen, Tapio Ylinen ja Tommi Laine. Homma käännähti hieman funkympaan suuntaan. Slim Butler & Slimcutsin, jonka basistina Löytty myös toimii, ohjelmistosta kuultiin ”How Deep Is the Water” ja ”Heart Of Ice”. Niiden jälkeen palattiin Bluestarsille, kun Willie Dixonin “If The Sea Was Whisky” tarjoiltiin uuteen uskoon muovailtuna näkemyksenä. Löytyn spiikin mukaan aina vain yhtä nuori ja yhtä lahjakas Anssi Salminen vetäisi ”Johnny B Gooden” reippaana ja rehvakkaana versiona. Eläväisen virtuoosin esikuvana vaikuttaisi olleen enemmän Jimi Hendrixin ja Johnny Winterin luennat aiheesta kuin Berryn originaali.
Laineen jatkaessa, Salminen ja Puhakka vaihtuivat Dave Lindholmiin ja Jarkka Rissaseen. Niinpä kokoonpanon runkona oli Dave Lindholm Lights. Löytyn yhdessä Teppo Nuorvan kanssa kirjoittaman, kiirettömästi tallustavan ”Muddy Bootsin” jälkeen klassisempaa sävelaarteistoa edustivat ”Ain´t Got No Home” ja ”Sweet Little Angel”. Näistä ensin mainittu on yksi levynkin kohokohdista.
Jarkka Rissasen astuttua solistimikin ääreen kuultiin mainion venyttelevä jamitus Buffalo Springfield -sävelmästä ”For What It´s Worth”. Jarkkahan on samaisen kappaleen suomentanutkin Eero Raittisen käyttöön nimellä ”Jotain tekeillä taas”. Tällä kertaa kuitenkin pysyteltiin Stephen Stillsin alkuperäisessä tekstissä.
Toinen erä ja jatkoaika
Erätauolla tuli soittoon ilmeisesti hieman aiottua pidempi tauko, koska Nipa Niilola ja Arska Rautajoki olivat jossain omilla teillään. Herrojen löydyttyä muutamaa minuuttia myöhemmin lavalle alkoikin toden teolla tapahtua. Keikan alkuosuus oli tarjonnut todella kovaa meininkiä ja hyväntuulista jamittelua. Yleisö vaikutti jo varsin tyytyväiseltä, mutta loppua kohden saatiin kierrokset nousemaan entisestään.
Ensin Niilolan ohjastamana kuultiin Fleetwood Macin ”Looking For Somebody” ja sen päälle Bluestarsilta poimittu ”Highway 61”. Se ei nimestään huolimatta ole Dylania vaan Löyttyä ja kerrassaan mainiosti rokkaava instrumentaali onkin. Sivuhuomautuksena on pakko todeta, että oli hienoa kuulla pitkästä aikaa Rautajokeakin ”ihan omillaan”. Popeda-vuosina hänen soitossaan antoi notkeus minun makuuni liiaksi tilaa junttaukselle, eikä Hurriganeskaan turhan relaa työympäristöä tainnut Arskalle tarjota. Tuolloin kyytiläinen koetti turhan usein tarrata rattiin ja turhan antoi painokkaita ajo-ohjeita. Nyt soitto svengasi vapautuneesti. Erityisesti Kuppusalmen laulama ”I´ve Got A Woman” groovasi koko ryhmällä todella komeasti. Pitkine sooloineen se nosti mieleen Little Featin kulta-ajat. Samoin kuin levyn, myös keikan päätti raskaskulkuinen ”Hound Dog”. Kaikille kävi kyllä askelluksesta selväksi, että kyseinen rakkikoira ei jänistä saa kiinni. Viihdyttävää seuraa se kuitenkin oli.
Vaikka yleisö oli harmillisen harvalukuinen, niin se oli innokas. Eiväthän Sinitähdet ilman encorea pois päässeet ja herramunjee millainen encore Klubilla kuultiinkaan! Kaikki yhä mestoilla olleet kitaristit ryhmittäytyivät riviin jamittamaan. Ilmeisesti vahvistimia yksi liian vähän, koska Tommi Laine ja Anssi Salminen soittivat yhteistä kitaraa. Laineen soolon jälkeen kitara siirtyi Salmisen kaulaan. Pitkänä versiona tarjoiltu ”Steppin´Out” toden totta kruunasi illan. Tuollaista kattausta tuskin ihan kohta uudemman kerran tarjolle ilmaantuu. Vihjeenä tietty voisin heittää, että tässä olisi oivallinen vetonaula mille tahansa bluesfestarille.
Ei lainkaan ruosteessa
Illan avasi Katriina Honkasen uusi bändi Rolling Rust. Kantrahtavaa, maalailevaa ja hyvin mielenkiintoista musiikkia tarjoileva bändi ilmaantui tietoisuuteeni reilu vuosi sitten. Honkanen oli yhdessä Janne Louhivuoren ja Ilkka Tenhusen kanssa tehnyt levyn ja muutamasta kappaleesta videotkin. Mielenkiinto heräsi.
Oli hienoa nähdä bändi nyt livenä – vieläpä sopivassa viitekehyksessä. Rolling Rust ei ole omiaan bailauksen taustalle, vaan kappaleet vaativat huomiota osakseen. Huomion antaminen myös palkitsee kuulijan. Keikkoja varten bändi on nyt kasvatettu kvintetiksi. Kun rumpaliksi on tullut Kepa Kettunen ja basistiksi Harri Rantanen, niin voinee sanoa, ettei piisejä oikein parempaan kyytiin voisi saadakaan. Rolling Rustista varmasti kuullaan vielä – toivottavasti ainakin.
MARKO AHO, teksti ja kuvat