Tampereen Telakalla kunnioitettiin perinteitä, mutta ei jämähdetty eiliseen. Suomalaisryhmä Down Home Kings soitti Little Victorin bändinä.
Victor Mac sai nimeensä etuliitteen Little lähdettyään teini-ikäisenä mukaan musiikkikuvioihin. Hän pääsi pian soittamaan ja kiertämäänkin monien nimekkäiden artistien kanssa. Tutuiksi tulivat niin Hubert Sumlin, Frank Frost kuin R.L. Burnside. Hyvään seuraan ajauduttuaan Victor omaksui varsin perinteikkään ja luontaisen bluestyylin. Siinä fiilis menee koska tahansa tekniikan edelle.
Victorin kahdeksankymmentäluvulla alkanut matka bluesin maailmassa on pitänyt sisällään monenlaisia etappeja. Eräs merkkipaalu oli kymmenisen vuotta sitten yhteistyö Louisiana Redin kanssa. Yhteislevyt ”Back to the Bayou” (2009) ja ”Memphis Mojo” (2011) saivat hyvän vastaanoton ja lisäsivät Victorinkin markkina-arvoa. Sittemmin hän vähensi keikkailua.
Välillä Victor keskittyi ahkeroimaan muun muassa levytuottajana ja sessiomuusikkona, kunnes iski taas polte tien päälle. Pari vuotta sitten oli vuorossa paluu oman soolouran pariin. Pitkäsoitto ”Deluxe Lo-fi” (2018) ilmestyi. Levy, jolla Kim Wilsonin ja Carl Sonny Leylandin ohella soittaa myös Jo’ Buddy, Down Home Kings ja Tomi Leino, äänitettiin pitkän ajan kuluessa. Victor kertoi keikalla, että jossain vaiheessa projektia valmis masternauha hukkui. Niinpä hän päätyi tuottamaan lopullisen levyn hätäisesti tehdystä kasettikopiosta. Päätös tuotti oivan, karun soundimaailman.
Little Victorilla on Down Home Kingsin kanssa pitkä yhteinen historia. Kymmenen vuotta sitten Louisiana Redin kanssa tekemillään Suomen-keikoilla soitti jo samainen bändi. Bändin välinen yhteispeli onkin vaivattoman rullaavaa. Jaska ”JP” Prepulan basso ja Tyko ”Down Home King III” Haapalan rummut pitävät pyörät pyörimässä ja kompit rullaamassa. Tätä kaksikkoa ei äkkinäinenkään kurvi tai töyssy säikäytä. Alakierrosten vääntöä löytyy, mutta tarvittaessa huimapäinen hurjastelukin luonnistuu.
Konsertissa Tampereen Telakalla saattoi huomata bändin yhteisen treeniajan jääneen vähiin. Se ei menoa haitannut. Valppaasti jamittaen homma hoitui. Victor soitti laulun ohessa kitaraa slide-putkella ja ilman sekä räkkihuuliharppua. Lavan sivulla coolisti kompaten viihtynyt Jo’ Buddy otti sooloillaan tilan haltuun aina, kun sille tarvetta ilmeni.
Yleissaundi oli juureva ja rouhea heti illan avauksessa ”I’m Gonna Let You Go”. Victor soitti avauksessa myös harppua, johon hän hihkui hauskoja väliujahduksia. Myöhemmin hän sääti harppumikkiä isommalle ja pääsi kikkailemaan feedbackin kanssa.
Ilta oli oivallinen osoitus siitä, miten perinteitä voi pitää arvossa ja elävänä kuulostamatta menneisiin jämähtäneeltä. Little Victorin bluesissa ei ole rockia mausteena, mutta silti se rokkaa ja rollaa paikoittain todella komeasti. ”En soita rock and rollia, mutta osa kappaleistani saattaa kyllä kuulostaa siltä” Victor spiikkasi. Ilmeisesti näillä hepuilla on käytössä hyvän fiiliksen kikkakirjasta joku varhaisempi painos, jota tehtäessä ei rokkia vielä ole ollut olemassakaan… Onneksi opit eivät ole vanhentuneet pätkääkään. Hyvää fiilistä tällä ryhmällä piisaa.
Ensimmäiseen settiin Telakalla saatiin hieman tahatonta komiikkaakin. Victorin käyttämä kitaravahvistin sanoi kesken kaiken sopimuksensa irti. Hetken aikaa lavalla vallitsi vaivoin hallittu kaaos. Kitaristit arpoivat kitaroita, johtoja ja vahvistimia. Onneksi varalaite löytyi, ja homma jatkui. Hetken päästä irtosikin sitten Victorin laulumikrofonista piuha ensimmäisen kerran. Se piti pariinkin kertaan keikan aikana teipata paikalleen. Eikä yleisön ”karaokelappujen” telineenä toiminut mikkiständikään solistia kommelluksitta totellut. Monenlaista tohinaa ilmaantui tuomaan lisähuvia esitykseen.
Illan musiikillinen tarjonta oli pääosin Victorin kahdelta tuoreimmalta soololevyltä tuttua. Louisiana Redin kunniaksi kuultiin häneltä lainattu ”Sweet Leg Girl”. Myös Victorin omat laulut noudattelevat (hänen soittotyylinsä lailla) perinteitä ja saattavat olla kovasti tutun kuuloisia. Esimerkiksi ”My Mind” tekee tyylillisesti kunniaa Otis Rushille – ja komeasti tekeekin. Yleisön laulatusta varten askarrellut tekstilaput pääsivät käyttöön rullaavissa ja mukaansa tempaavissa yöaiheisissa kappaleissa ”Boogie All Nite Long” ja ”Another Sleepless Night”. Sen verran vaisusti lähti yhteislaulu liikkeelle, että ilmeisesti yöfaneja ei ollut Telakalle osunut montaakaan.
Verkkaisempi ”This Letter” nosti JP Prepulan basson erityisen hyvin esiin. Kolmen menevän kappaleen rykelmä nostatti tunnelmaa keikan lopussa. ”Black Cat Bone” oli juuri sellainen rokkenrollilta kuulostanut blues, ja ”Shake Your Boogie” sai yleisön viimein laulamaan kunnolla. ”Raggedy and Dirty” viimeisteli homman himaan. Harmillisen harvalukuinen kuulijakunta taputti ja tömisti encoren toivossa vimmatusti. Toive kuultiin, encore myös.
Victor vaihtoi Jo’ Buddylta lainaamansa puoliakustisen Klira-kitaran Fenderin lankkukitaraan. Kaksi ylimääräistä numeroa mentiinkin sitten miltei Hound Dog Taylorin hengessä slidetellen. Se oli hieno päätös hienolle illalle.
MARKO AHO