Tarinoita ja niiden kertojia: Omar Dykes

Tarinoita ja niiden kertojia: Omar Dykes

Kent ”Omar” Dykes oli yksi ensimmäisiä bluesartisteja josta toden teolla innostuin. Tutustuin hänen musiikkiinsa joskus kahdeksankymmentäluvun loppupuolella. Bluesdiggailuni oli pitkälti Vaughanin veljesten ohjaamana päässyt hyvälle alulle, kun Omar and the Howlersin ”I Told You So” päätyi levylautaselle ensimmäistä kertaa. Heti a-puolen avaavan ”Border Girlin” aikana peli oli selvä. Tajusin kohdalle osuneen kertakaikkisen mainiota kamaa. Teksasin parhaiden perinteiden mukaisesti musiikista oli kuultavissa laaja kirjo vaikutteita. Niistä päällimmäisinä korvani poimivat CCR:n, Bo Diddleyn ja Howling Wolfin. Silloin ollaan vahvasti oikealla polulla, jos levy ohjaa ajatuksia tuon kolmikon suuntaan. Omar and the Howlersin rokkaava ote ja solistin säästelemätön tulkinta voitti vaivatta puolelleen.

Rehvakkaan rouheuden ohella huomiota kiinnittivät myös laulujen tekstit. Ne sisälsivät perusbluesia monimuotoisempaa kerrontaa. Pelkästään jo kappaleen ”Magic Man” avausrivi ”Long ago and far away I was born on my birthday” oli mielestäni riemastuttava, jopa nerokas, oivallus.

Omarin diggailu on jatkunut näihin päiviin. Olen ilokseni saanut sopimaan monet ahkeran Suomen kävijän keikoistakin kalenteriini. Omarin levyjä on hyllyyni ilmestynyt tasaiseen tahtiin, vaan eipä taida ilmestyä enää. Mystinen ihosairaus iski häneen keväällä 2017 ja ”söi” lihakset käsistä. Väkivahva jässikkä, joka Stratocasterin kaulasta vibraattoja vääntäessään on takavuosina onnistunut rikkomaan jokusenkin kitaran, ei enää pysty soittamaan lainkaan. Omar kertoo hyväksyneensä vallitsevan tilanteen ja vitsailee kutsuvansa itseään nykyisin nimellä ”T-Rex Man” – valtavankokoinen mies, jolla on ruipelot kädet.

Jylhästi rohiseva lauluääni olisi yhä tallella, mutta levyjen tekeminen pelkästään laulajana ei innosta. Kokonaisuus jäisi vajaaksi. Tästä syystä Omar julkaisi pari vuotta sitten levyttämättömiä laulutekstejään kirjana. Yhdessä vaimonsa Issa Medranon kanssa koostamansa ”Ballad of Old Leather Butt: A Collection of Songs Unsung” sisältää 44 pöytälaatikosta kaivettua tekstiä lyhykäisine taustoituksineen. Etenkin pidempään Omaria diganneet voivat lukiessaan kuvitella hänet laulamaan lyriikoita. Niin minä tein automaattisesti. Lukijalle avautuu ainutlaatuinen mahdollisuus rytmittää ja sovittaa tekstejä haluamaansa muottiin. Jos mielikuvitusta ja näkemystä piisaa, niin kirjasta saa todella kovan ”levyn” aikaiseksi – olkoonkin, että vain oman pään sisäiseen käyttöön.

Viime kesänä ilmestyi Omarin elämäkerta ”The Life and Times of a Poor and Almost Famous Bluesman”. Jälleen Issa Medrano on toiminut toisena kirjoittajana. Kirja täydentää mukavasti tekstikokoelman hahmottelemia kuvia. Kappaleiden taustalta löytyviä elämäntapahtumia esitellään lyriikoiden ohessa suurpiirteisesti. Elämäkerta päästää kurkistamaan hieman peremmälle.

Köyhä ja miltei kuuluisa bluesmies

Kliseisesti voisi todeta, että Omarin elämäkertaa lukiessa ei jää kaipaamaan muuta kuin lisää tarinoita. Omar kertailee elämänsä ja uransa vaiheita, monenlaisia sattumuksia ja tapahtumia muistellen. Uran päästyä vauhtiin, kerronta etenee levy kerrallaan. Valinta on luonteva. The Howlersin miltei puolivuosisatainen taival tarjoaa monenlaista jutunjuurta. Uskoisin, että tämän vuoden ensimmäisenä päivänä 70 vuotta täyttäneellä Omarilla olisi vielä materiaalia ainakin parin vastaavan kokoisen kirjan tarpeiksi ilman poikkeamista sepitteen puolelle.

Elämäkerran aluksi Omar ilmoittaa haluavansa kertoa oman tarinansa omalta kantiltaan. Hän ei ole kostamassa kenellekään mitään – vaikka tarinan edetessä käy ilmi, että syitäkin löytyisi. Monesti on bluesmiestä kohtalo koetellut ja kumppanitkin kusettaneet, mutta kaikesta on selvitty.

Omar on tullut tunnetuksi kovana työmyyränä ja ahkerana rundaajana. Kirjan esipuheessa nostetaan esiin neljä keikkailussa vallinnutta perusperiaatettaan: ei treenejä, ei soundcheckejä, ei lavamonitoreja eikä settilistoja. Joistakin kohdista on kuulemma joutunut olosuhteiden pakosta toisinaan tinkimään, mutta pääsääntöisesti homma on toiminut noin. Kun bändi tietää mitä tekee, voi kahden tunnin soundcheckin huoletta vaihtaa nokosiin. Hyödyllisempi vaihtoehto keikan sujumisen kannalta ovat ne.

Seikkailu etenee vauhdikkaasti ja sivurooleissa vilisee alan merkkinimiä. Esimerkiksi Bo Diddley, Lonnie Mack, Stevie Ray Vaughan ja Jimmy Buffet osuvat reitille. Keplotteleepa sankarimme eräässä sivujuonteessa itsensä Rockpilen takahuoneeseenkin.

Torikahvilaan lueskelemaan?

Suomalaisten kansallistunne on tunnetusti riippuvainen siitä, miten muut meitä huomioivat. Omar nostaa Suomen ja suomalaiset esiin muutamaankin otteeseen. Silloin pitäisi käsittääkseni rynnistää torille juhlimaan. Helpompi vaihtoehto on laittaa lämpimästi päälle ja mennä torikahvilaan lukemaan. Siten saa keskittyä olennaiseen ilman tauotusta.

Robban Hagnäsin ja Wentus Blues Bandin luonnollisesti odotinkin tulevan kirjan sivuilta vastaan. Erja Lyytisestäkään en yllättynyt. Tosin hänen rooliaan kaltoin kohtelun välikappaleena en osannut aavistaa. Sen sijaan melko ison huomion osakseen saava Dingo tuli täysin puskista. Bändin kohtaaminen on ollut niin ikimuistoinen kokemus, että siitä riittää vuosien värittämää tarinaa parin aukeaman verran.
Suomi pulpahtelee tämän tästä esiin, mutta en tiedä miten kertomukset sopivat taannoin määriteltyyn maabrändiimme. Mainituiksi tulevat niin yöttömän yön zombit, jurrinen kahlekuningas kuin toinen maamme kahdesta(?) itsepalvelupesulastakin.

E-markkinoille

Kirjan sisältö on oivaa viihdykettä ja silkkaa asiaa alusta loppuun. Ulkoasua sen sijaan leimaa huokeahko tulostenippumaisuus. Projekti lienee nykyaikaisesti suunnattu lähinnä e-kirjamarkkinoille. Mustavalkoinen kuvitus näyttäisi olevan nettiresoluutioista, joten kuvat ovat painettuina aavistuksen rakeisia.

Digimaailmassa toimien linkit ovat tietty näppäriä, mutta en usko kenenkään innostuvan merkkijonoja kirjasta tietokoneelle naputtelemaan.

Pokkarimainen teos tuntuu onneksi kestävän useammankin lukukierroksen hyvin. Itse tykkään lukea vanhanaikaisesti paperilta ja pläräillä edestakaisin skrollaamisen sijaan. Onhan kirjoja miellyttävämpi säilyttääkin hyllyssä kuin tietokoneen tai tabletin uumenissa.

Niin ikään pehmeäkantinen ”Ballad of Old Leather Butt” on ulkomuodoltaan hieman elämäkertaa viimeistellympi, mutta sen kansikuva kieltämättä hämmentää. Soittajan käsi ja Les Paul -tyyppinen kitara tuovat Omarin sijasta mieleen kuvapankista poimitun fiiliskuvan.

Amazon kirjojen julkaisijana herättää enemmän mielikuvia kustannustehokkuudesta ja määrästä kuin laadusta ja taiteellisuudesta. Toivottavasti tuotantokustannuksista koituva säästö päätyy mahdollisimman suurelta osin tekijöille ja vaikkapa Omarin lääkärikuluihin. Kirjaa lukemalla käy nimittäin ilmi, että vuosien saatossa hyöty hänen töistään on aivan liian usein valunut aivan vääriin taskuihin.

Omar & the Howlersin viimeiseksi levyksi mitä luultavimmin jäi vuonna 2017 ilmestynyt ”Zoltar´s Walk” – vahva suositus sillekin. Kirjojen ohella kannattaa se, kuten myös ne kaikki edeltävät levyt, tsekata digattavaksi.

Nykyisin iso mies itsekin saa rahaa levyjensä myynnistä.

MARKO AHO