Yhdysvaltalainen muusikko Dickey Betts on kuollut. Hän oli kuollessaan 80-vuotias.
Bettsin kuolinsyyt olivat syöpä ja keuhkoahtaumatauti. Hänen perheensä vahvisti asian useille medioille, esimerkiksi Rolling Stonelle.
Kitaristi-laulaja Richard ”Dickey” Betts on southern rockin merkittävimpiä nimiä. Hän oli The Allman Brothers Bandin perustajajäsen ja yhtyeen tunnetuimman kappaleen “Ramblin’ Man” säveltäjä.
Lyömäsoittaja Jaimoe (John Lee Johnson) on Bettsin kuoleman jälkeen viimeinen elossa oleva The Allman Brothers Bandin perustajajäsen.
Vuonna 2009 Blues-Finland.comilla oli harvinainen ilo ja kunnia seurata Dickey Betts & Great Southernin keikkaa paikan päällä Virginiassa. Bettsin muistoa kunnioittaen julkaisemme keikkaraportin uusintana.
Southern-taitoja isältä pojalle
Georgialaisen Dickey Bettsin Great Southern -yhtyeeseen kuuluu nykyisin myös kitaristipoika Duane. Pojan ristimänimen lisäksi Allman Brothers -historiasta muistuttaa suurin osa keikkasetin kappaleista.
Bändi palaa tauolta lavalle. ”Sorry, että kesti näin kauan ja kiitos, että odotitte. Mutta kun pianisti ja basisti alkoivat tapella backstagella.”
Näin leppoisaan lavaturinaan yltää tänä päivänä mies, joka tuli nuoruudessaan tunnetuksi moottoripyöräiltyään nahkaliivissä, jonka selkään oli isoin kirjaimin taiteiltu tervehdys ”Eat Shit”.
Eikä mies ole elämäntavoiltaankaan ollut enkeli. Hän sai legendaarisesta yhtyeestä potkut vuosituhannen alussa päihteiden ongelmakäytön takia. Kyseessä ei ollut mikään satunnainen ruohon käryttely, vaan kovan stuffin tykittäminen. Sen on mies itsekin myöntänyt ja tunnustanut vaikeimpina aikoinaan olleensa ammattiavun tarpeessa.
Bändi oli The Allman Brothers Band. Ja mies Richard Betts, musiikkipiireissä paremmin tunnettu lempinimellä Dickey.
Dickey Betts & Great Southern tunnetaan parhaiten country-henkisestä rockistaan. Merkkipaalu heidän urallaan on vuoden 1974 albumi ”Highway Call”, joka on alallaan kiistämättömässä klassikon asemassa. Tänä päivänä yhtye on enneminkin The Allman Brothers Bandin haastaja. Settilistasta suurimman osan kattavat Bettsin sävellykset Allman-ajoilta. Myös Allmanien juhlavuosi haastetaan: keikoilla myydään ”Genuine Since 69 – Still Strong in 09” -tekstein varustettuja t-paitoja.
Takavuosien mestariteoksia
The Allman Brothers Band on erittäin kovassa vireessä, minkä osoitti kevättalvella pidetty konserttisarja New Yorkin Beacon-teatterissa. Ei voi silti väittää, etteikö yhtye kärsisi Bettsin panoksen puuttumisesta. Siinä missä tyypilliset Allman-sävellykset ovat bluesiin perustuvia rockeja, toi Betts kokonaisuuteen ainutkertaisen yhdistelmän countrya, jazzia, lattarityyliä, jopa poppia.
Nerokkaasta fuusioinnista ovat esimerkkejä jymyhitti ”Jessica” sekä ”Les Brers in A Minor”, jotka molemmat kuultiin myös Dickey Betts & Great Southernin keikalla Birchmere-klubilla Virginian Alexandriassa 22. toukokuuta. ”In Memory of Elizabeth Reed” saatiin nauttia erittäin pitkänä versiona. Kappale, joka sisälsi Frankie Lombardin ja James Varnadon hurjan kahden miehen lyömäsoitinsoolon, kattoi leijonanosan jälkimmäisestä setistä.
Silkkaa bluesiakin toki oli mukana. ”Hoochie Coochie Man” vedettiin Allmanien esityksistä tuttuna sovituksena. Klassikosta ”One Way Out” bändi soitti turhia kiirehtimättä erittäin intensiivisen version. ”No One to Run with” puolestaan hyödynsi Bo Diddley -rytmejä paremmin kuin koskaan.
Birchmeren täpötäyttä salia muistutettiin Great Southernin counry-rockista ainoastaan biisillä ”Nothing You Can Do”, joka on bändin nimeä kantavalta levyltä (1977) tuttu ralli.
Konsertin kohokohtia olivat lisäksi tutut ”Blue Sky”, ”Seven Turns”, ”Where It All Begins” ja ”Southbound”. Encorena tuli vihdoin ”Ramblin’ Man”, kappale, joka kertoo juurettomasta etelävaltiolaisuudesta enemmän kuin yksikään historiaopus.
Uutta tulkintaa perintöä kunnioittaen
Great Southerinin keskiössä on Bettsin johtama kitarakolmikko. Kaikki kolme sähkökitaraa ovat jokaisella kappaleella mukana. Ja perustellusti: sekä Dickey, Andy Aledort että Dickeyn poika Duane olivat selvästi kuultavissa, kiitos Birchmeren erinomaisen äänentoiston. Dickeyn soitossa on yhä aitoa inspiroitumista ja mielikuvitusta. Lauluääni on persoonallinen ja elämänmakuinen.
Duane Allmanin (1946 – 1971) mukaan ristitty Betts nuorempi sai kitaroinnin oheen laulusolistin tehtävät kappaleella ”Paradise”. Mike Kach on Gregg Allmanin roolissa; yhteneväisyyksiä on niin urkujen soitossa, laulutyylissä kuin ulkonäössäkin.
Basisti Pedro Arevalo taas ylläpitää Berry Oakleyn (1948 – 1972) perintöä. ”On totta, että olen opetellut soittamaan Berryn tyyliin. Vuosien mukanaan tuoman kokemuksen myötä olen kuitenkin lisännyt ilmaisuun paljon omia mausteita”, Pedro jutteli keikan jälkeen ja puhui täyttä asiaa.
Dickey Betts & Great Southern soittavat aikaisemmille esityksille uskollisia versioita, joihin on lisätty jonkin verran uusia ulottuvuuksia. Suurin osa bändistä on nuoria soittajia; yhtyeellä on tärkeä funktio arvokkaan aineiston siirtämisessä uusille sukupolville. Heikkous on, että uusia kappaleita ei ohjelmistossa ole. Se on toisaalta todiste monien Betts-klassikoiden kuolemattomuudesta. Loistava livekokemus.
PASI TUOMINEN
Alexandria, Virginia
Dickey Betts & Great Southern. The Birchmere, Alexandria, Virginia 22.5.2009
Dickey Betts (kitara, laulu), Duane Betts (kitara, laulu), Andy Aledort (kitara), Pedro Arevalo (basso, laulu), Mike Kach (koskettimet, laulu), Frankie Lombardi (rummut), James Varnado (rummut)