Laatubluesia puolityhjässä urheiluhallissa
Karkkilan Sulattofestivaalin blues-illassa olivat kaikki palaset paikoillaan
paitsi yleisö. Ron Sayer Jr ja Todd Sharpville tekivät Suomen-debyyttinsä.
Steve Guyger näytti huuliharpismin mallia.
Sulattofestivaali järjestettiin Karkkilassa viidettä kertaa. Bluesilla on aina ollut
vankka jalansija festivaalin ohjelmistossa, eikä tämä vuosi tehnyt poikkeusta.
Perjantaina 3. elokuuta vietetyn Blues-Sulatto -illan vetonauloiksi oli kiinnitetty
kaksi Suomessa melko tuntematonta brittiartistia, Ron Sayer Jr ja Todd
Sharpville. Heidän lisänään kansainvälistä väriä toi yhdysvaltalainen harppuässä
Steve Guyger.
Sayer muisteli esiintyneensä maassamme kerran aikaisemminkin. Tuolloin hän oli
toiminut Oli Brownin bändin basistina. Sittemmin Sayer on polkaissut uransa
käyntiin kitaristi-laulajana ja julkaissut vast´ikään ensimmäisen soololevynsä ”
Better Side”. Karkkilassa koettiin nyt hänen ensivierailunsa Suomeen solistin
ominaisuudessa ja oman bändin keulakuvana.
Ron Sayerin The Big Three -kokoonpano svengasi napakasti ja oli selkeästi
parhaiten kotonaan funkimmissa paloissa. Sitä osastoa kuultiinkin setissä paljon
- esimerkkinä uutuuslevyltä löytyvä notkea menopala ”Manana”. Rytmiryhmä
puuhasteli tiiviissä yhteistyössä. Basisti Clive Jones ei vauhtiin päästessään
nuotteja säästellyt. Rumpali Paul Wooden piti maltillisesti ja juuri oikeisiin kohtiin
aksentoiden kompit kasassa. Pianisti Andy Robinson jäi Karkkilassa hieman
muun ryhmän jalkoihin, mutta pääsi toki jokusen kerran esiin hänkin.
Musiikillisesti Ron Sayer Jr:n setti luiskahti bluesrockin puolelle. Telecaster soi
maestron kourassa hienosti, eikä mies todellakaan pitänyt kynttiläänsä vakan
alla. Homma ei kuitenkaan mennyt lajityypille ominaisesti tolkuttomaksi
vingutteluksi, vaan enemmänkin liikuttiin melkoista kyytiä pitkin Rory Gallagherin
kiveämiä polkuja. Encorena bändi versioi Freen ”The Stealerin”.
Vierailevana laulajana nähtiin Ronin vaimo Charlotte Joyce. Hän osoittautui
varsin vahvaääniseksi ja nykytrendien mukaisesti itseään paljon tummemman
kuuloiseksi laulajattareksi. Charlotte esitti setissä jokusen oman numeron, toimi
välillä stemmalaulajana ja show'hun vauhtia lisäävänä tanssityttönäkin. Myös
Ronin uudelta levyltä löytyvä duetointi Etta Jamesin ”My Mother In Law” -
kappaleesta kuultiin. Liekö taustalla oikein tosielämän kokemuksia – melkoisen
vahva tunne mainiosta esityksestä välittyi.
Juureva sooloshow
Heti kohta ”The Stealerin” vaiettua kapusi Todd Sharpville lavalle
resonaattorikitaroineen. Hän kytki kitaran kiinni vahvistimeen, toivotti hyvät illat
ja aloitti isompia sähläilemättä George W. Bushille omistetun rivakan boogien
"Can't Stand The Crook". Illan tässä vaiheessa oli alkujaankin harmillisen
vähälukuinen yleisö harventunut entisestään. Urheiluhallin kolkko tyhjyys ei
kuitenkaan näyttänyt Sharpvillea isommalti haittaavan. Hän vetäisi hienon
sooloshow'n. Aluksi kitarasoundi oli vielä koko lailla karu, mutta miksaaja sai sen
väännettyä pian kohdilleen.
”Need Your Love So Bad” tai The Allman Brothers Bandin "Soulshine" eivät
välttämättä ole kaikkein luonnikkaimpia soolopiisejä, mutta Sharpville tarjoili
niistäkin makoisat versiot. Hän on tyyliltään monipuolinen soittaja. "Olin ennen
bluesiin hurahtamista kova rockabillymies, suorastaan teddy boy", Todd jutteli
keikan jälkeen. Vaikutteet kuuluvatkin paikoittain vahvasti läpi hänen
kitaroinnistaan. Se ei ole lainkaan huono juttu. Setin kohokohtiin lukeutui myös
countrya: Shel Silversteinin kirjoittama omintakeinen rakkauslaulu "If That Ain't
Love".
Illan lopuksi Sharpville vaihtoi kitarakseen laina-Telecasterin ja kutsui Ron Sayer
Jr:n bändeineen takaisin lauteille. Ryhmä tarjoili yöpalaksi mainion näkemyksen ”
Sugar Sweet” -klassikosta. Loppujamituksessa jokainen soittoniekka pääsi
vetäisemään oman soolo-osuutensa ja lavalle nousi myös Charlotte Joyce
laulamaan. Hänen toimestaan kuultiin pätkä funkahtavaa ”Eleanor Rigbyä”.
Toisen jamipiisin loppusointujen aikana saliin rävähtivät täydet valot päälle sen
merkiksi, että juhlat ovat ohi ja loppujenkin ihmisten olisi suotavaa poistua mitä
pikimmiten.
Perinteikästä harputtelua
Illan kolmas ulkomaanvieras, huuliharpisti Steve Guyger, on tutumpi hahmo näillä
leveysasteilla. Hänen piti alustavan suunnitelman mukaan esiintyä Karkkilassa
tuttuun tyyliin Tomi Leino Bandin kanssa. Leino oli kuitenkin estynyt saapumasta
paikalle, joten Guygerin kanssa soitti ”Tomi Leino Band”, jossa kitaristina toimi
Jonne Kulluvaara. Komppiryhmän muodostivat Mikko Peltola ja Jaska Prepula.
Guyger on kiistatta yksi alansa huipuista. Olkoonkin, että suurin suosio on häntä
sinnikkäästi kaikki vuodet väistellyt, hän kuuluu perinteikkään Chicago-harpismin
taitajien kärkikastiin. Homma hoituu yhtä komeasti niin diatonisella pikkuharpulla
kuin isommalla kromaattisella pelilläkin. Harpun vaihtaminen lennostakaan ei
tuota isompia ongelmia.
Kokoonpanomuutoksista huolimatta Guyger toimi suomalaisvalmisteisen bändin
kanssa hienosti kimpassa. Jälleen kerran hämmästeltiin miten notkean
uskottavasti näiltä ukoilta irtoaa vanhan liiton bluesmeininki. Homma svengaa ja
kulkee viilipyttymäisen coolisti. Soitto ei ole liian hillittyä, mutta ei myöskään
riistäydy omille teilleen. Guyger vaikutti silmin nähden tyytyväiseltä
soittokavereihinsa.
Tohtoreita ja rytmiriiviötä
Illan avasi pari mainiota kotimaista ryhmää. Dr Helander & Little Willie Mehto -
duo tarjosi kahteen mieheen rouhean rautaisannoksen perusbluesia. ”Malted
Milkillä” startanneen setin parivaljakko aloitti akustisesti ja istuallaan, mutta otti
heti yleisön haltuunsa. Pian kolme neitokaista ilmaantuikin lavan eteen
tanssimaan ja ennen pitkää mukaan innostui useampiakin joraajia. Duo kohotti
taiten tunnelmaa ja tarjosi yleisölle klassisten bluessävelmien kanssa sulassa
sovussa omaa tuotantoaan.
Setin loppupuolella olivat jo bileet vauhdissa ja väkeä tanssimassa. Lavalla oli
tuolit potkittu syrjään musikanttien tieltä ja Helanderin akustinen kitara oli
saanut väistyä sähkiksen tieltä. Etukäteen duo oli luvannut soittaa sellaisen
setin, että rappaus rapisee hallin katosta. Hyvän meiningin he saivatkin halliin
lietsottua. Toivotaan silti, ettei sen seurauksena mitään suurisuuntaisempaa
kattoremonttia sentään tarvitse tehdä.
Turusta käsin suomalaista rootsmusiikkikenttää valloittamaan lähteneen Johnny
Pallari & His Rhythm Devilsin rooliksi jäi soittaa paikan päälle saapuvalle
yleisölle sisääntulomusiikkia. Kaiken lisäksi melko vähäinen kuulijakunta
asettautui kauas urheiluhallin katsomoon juomalaseineen. Avaussetin aikana sali
näyttikin huomattavasti tyhjemmältä kuin mitä se oikeasti oli. Tilanne parani
hieman, kun Pallarin osuuden jälkeen keskilattialle aseteltiin muutama
penkkirivistö ja ihmisiä saatiin houkuteltua lähemmäksi esiintymislavaa.
Pallari ei saanut vasta aloilleen asettuvalta yleisöltä ansaitsemaansa huomiota
osakseen. Hän on vähän turhan kohtelias solisti, eikä pitänyt tarpeeksi ääntä
itsestään. Asia korjaantunee lisäkeikkailun myötä. Bändin omasta tuotannosta
koostuva ohjelmisto rokkasi rennosti ja soitto kulki. Oli mukavaa seurata
juurevaa musisointia, joka etenee puhtaasti piisien ehdoilla. Pallari uskoo omiin
piiseihinsä, jotka ovatkin kelpoisaa kamaa. Soittotaitoa löytyy; sitä ei lähdetä
turhan takia esittelemään, vaan keskitytään olennaiseen.
Tohtisiko tässä raportissa mainita, että poikamaisen hyväntuulinen meininki nosti
välittömyydellään paikoittain mieleen Kari Peitsamon Skootterin? Tämän
haastattelun perusteella voitaneen huomio lausua julki...
Purnaamista, kehuja ja elvistelyä
Yleisön keskuudessa vallitsi jonkin verran kritiikkiä bluestapahtuman siirtämisestä
kotoisasta Pohjanpirtistä urheiluhalliin. Esimerkiksi ilmiömäiseksi ilmakitaristiksi
esittäytynyt herra manaili jo ennen kuin nuottiakaan oli lavalta käsin soitettu,
että soundi tulee olemaan aivan kelvoton. Onneksi pian Pallarin bändin aloitettua
selvisi manauksen olleen aiheeton.
Illan päätteeksi oli helppoa olla samaa mieltä tilaisuuden pääorganisaattorin
Ramppe Pitkäsen kanssa. Hän totesi, että esiintyjät olivat loistavia ja juhlatilakin
osoittautui epäilyistä huolimatta toimivaksi. Tilaisuudessa oli itse asiassa kaikki
muu paikallaan paitsi yleisö. Se ei jostain syystä löytänyt paikalle. Todella
harmillista. Toivotaan, että lauantai-illan hiphop-painotteinen nuorisoilta sai
laajemman liikekannallepanon aikaiseksi.
Urheiluhallin hiljennyttyä käväisin pienen seurueen mukana viereisessä
yökerhossa. Siellä esiintyi puolivillaisesti rokkaava, nahkapukuinen Suomi-Elvis
bändeineen. Todd Sharpville vilkaisi baaritiskillä jonottaessamme kansoitettua
baaria, kuunteli hetken aikaa bändiä ja naurahti: "Ilmankos jouduin soittamaan
tyhjälle urheiluhallille, kun naapurissa on Elvis keikalla." Olimme yhtä mieltä – ei
ole häpeä jäädä kuninkaalle toiseksi!
MARKO AHO
Kuvagalleria
.
|
