Tarinoita ja niiden kertojia: Seasick Steve

Seasick Steveä ei voine ohittaa, kun puhutaan tarinankertojista juurevan musiikin maailmassa. Viitisentoista vuotta sitten hän onnistui tuomaan karun bluesinsa marginaalista valtavirtaisempiin kuvioihin. Epätodennäköisen kova suosio yllätti kaikki – miehen itsensäkin. Nousua laajempaan tietoisuuteen siivitti ainakin osittain sepitteinen kulkurimenneisyys.

Omien sanojensa mukaan Steve Wold syntyi vuonna 1941. Lapsuus loppui, kun hän lähti teini-ikäisenä kotoaan. Toistakymmentä vuotta meni kierrellessä ristiin rastiin Amerikkaa tavarajunien kyydissä. Henkensä pitimiksi Steve teki kaikenlaisia hommia maataloudesta tivoliin, mitä nyt sattui kohdalle osumaan.

Varhaisimmat musiikilliset vaikutteensa Steve oli saanut jo pienenä isänsä pianonsoittoa kuunnellen. Viiden vanhana hän koetti itsekin ottaa sormioita haltuun. Homma ei oikein luonnistunut. Pianistihaaveet unohtuivat pian kokonaan, kun Steven vanhemmat erosivat. Kolme vuotta myöhemmin oli vuorossa seuraava yritys päästä sisään musiikin maailmaan. Eräs Steven isoisän omistaman autokorjaamon duunari opetti tuolloin hänelle kitaransoittoa. Tällä kertaa soitto alkoi sujua paremmin. Nuorta koltiaista opastanut rasvanäppi oli K.C. Douglas. Hänet muistetaan automekaanikon uraansa paremmin ehkä autokaipuisen ”Mercury Bluesin” kirjoittajana.

Steven äidin uusi mies osoittautui tiukkaa kuria kannattavaksi, väkivaltaisuuteenkin taipuvaiseksi sotaveteraaniksi. Hän koetti voimakeinoin kasvattaa nuoresta pojasta miestä. Viimein kolmetoistavuotiaana Steven mitta täyttyi erään kovakouraisen kurinpalautuksen jälkeen. Ensin hän suunnitteli isäpuolensa ampumista tämän omalla aseella, mutta päätyi kuitenkin ratkaisemaan tilanteen rauhanomaisesti ja otti hatkat. Kolmetoistavuotiaana Seasick Steve ryhtyi kulkuriksi.

Steve alkoi kiertämisen ohessa pyöriä enenevässä määrin myös musiikkipiireissä ja tienata satunnaista leipää soittamalla. Musiikin näyttäessä suuntaa ja ottaessa aina vain isompaa roolia elämästä, kiertäminen väheni. Levoton mieli kuitenkin säilyi. Aloilleen asetuttuaankin Steve on asunut vuorotellen Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Esimerkiksi 90-luvulla hän toimi aktiivisesti äänittäjänä ja tuottajana Seattlen seudulla. 2000-luvun alkupuolella oli edessä muutto Norjaan. Sinnekin hän perusti studion. Tuolloin alkoi bluesura muotoutua. Taiteilijanimi syntyi eräällä lauttamatkalla Tanskaan. Meri oli sillä kertaa tavallista ”töyssyisempi”. Steve tuli huonovointiseksi. Vessanpöntön halailua katsellessaan eräs hänen ystävänsä keksi Homesick Jamesista johdetun nimen Seasick Steve. Jos nimi ei sillä hetkellä Steveä innostanutkaan, niin ennen pitkää se vakiintui käyttöön.

Asiat hakeutuivat uomiinsa. Esiintyminen Jools Hollandin uudenvuoden tv-showssa pari levyä myöhemmin vuonna 2006 polkaisi homman toden teolla käyntiin. Iso pyörä alkoi pyöriä ja kiihdyttää vauhtia.

Faktantarkistus

Kaikki näytti menevän nappiin, kunnes vuonna 2016 toimittaja nimeltä Matthew Wright kirjoitti Seasick Steven elämäkerran. Samalla hän tuli kyseenalaistaneeksi monet miehen omista kertomuksista – tämän artikkelin tähänastisen osuuden siis hyvin pitkälti myös. Steve itse ei ollut kirjan tekoon osallistunut. Hänen vanhin poikansa sen sijaan oli. Wright sai selville muun muassa, että Steven alkuperäinen sukunimi on Leach. Ikänsäkin hän oli valehdellut kymmenen vuotta vanhemmaksi. Oikean nimen löytymisen myötä ilmeni, että seitsemänkymmentäluvun alussa Steven Leach soitti intialaisvaikutteista meditatiivista rokkia bändissä nimeltä Shanti. Sen meno ja meininki vaikuttaa netistä löytyvien näytteiden perusteella vallan pätevältä. Autenttisuutta ryhmään ovat tuliaisinaan tuoneet intialaiset sitarin ja tablan soittajat. Steve itse on kertonut olleensa tuohon aikaan asunnottomana katusoittajana Ranskassa ja bunkanneensa puistoissa. Myös Shantia seuranneen diskouransa Crystal Grassissa hän on tyystin unohtanut mainita julkisesti.

Paljastuksista riitti hetkeksi uutisoitavaa musiikkilehdistölle. Ketkun ja koijarin viittaa artistin harteille soviteltaessa, suosio luonnollisesti notkahti. Asiaan saattoi osaltaan vaikuttaa sekin, että noihin aikoihin Steven levyillä alkoi esiintyä runsaammin countrysävyjä.

Eihän keksityissä historioissa sinällään mitään ihmeellistä ole. Kautta aikain artistit ovat karsineet turhaa keskiluokkaisuutta tarinastaan, sen kun yleisesti koetaan häiritsevän katu-uskottavuuden muodostumista. Bob Dylankin on elämäntarinaansa värittänyt paremmin uraan sopivaksi. Esimerkkejä riittää. Täkäläisistä staroista ensimmäiseksi mieleen nousee Andy McCoy. Bluesin maailmassakaan ei ole legendoja lähdetty vasiten totuudella pilaamaan. Uskaltaisin jopa epäillä, että itse sielunvihollinen ei aikoinaan mennyt tienristeykseen Robert Johnsonin kanssa kättä paiskaamaan.

Itse näen Seasick Steven puijauksen samankaltaisena kokonaisvaltaisena tuotteistuksena kuin J. Karjalaisen Lännen-Jukka oli. Molemmat onnistuivat tarinan varjolla tuomaan marginaalisen juurimusiikin laajemman yleisön nautittavaksi. Se on meriitti, jota ei sovi unohtaa. Olkoon vain Steven suosio hankittu viekkaudella ja vääryydellä, mutta sillä on ollut isohko vaikutus myös sikarilaatikkokitaroiden ja muiden tee-se-itse soittimien suosion kasvussa.

Rakkautta ja rauhaa

Olisi mielenkiintoista, mikäli Seasick Steve osoittaisi olevansa sinut menneisyytensä kanssa ja versioisi nykytyylillään joko Shantia tai Crystal Grassia. Molemmat varmasti taipuisivat rouheaan bluesmuottiinkin. Sen sijaan arvelisin, että vuonna 1982 Clean Athletic and Talentedin riveissä levyttämänsä ”I Love to Touch Young Girls” on viisasta jo pelkän nimen perusteella jättää päivittämättä.

Seasick Steven uusin albumi ”Love And Peace” ilmestyi loppukesästä. Diskoa sillä ei kuulla, eikä intialaisia vaikutteitakaan, mutta rouheata bluesia sitäkin enemmän. Parilla edellisellä pitkäsoitollaan Steve on musiikillisena kulkurina seikkaillut hieman laajemmilla alueilla, hetkittäin saattanut eksyäkin. Tällä kertaa pysytellään tutuilla kulmilla. Ainakaan minä en pane sitä pahakseni.

”Peace And Love” nojaa pitkälti Steven ja luottorumpalinsa ”Crazy” Dan Magnussonin saumattomaan yhteissoittoon. Pari vierailijaa on pistäytynyt kokonaisuutta värittämässä, mutta kumpikaan ei ole jäänyt vaivoiksi asti nurkkiin luuhaamaan. Aiemminkin samoissa hommissa kunnostautunutta Luther Dickinsonia ja saksalaisen punk-country -pullistelubändi The BossHossin harpisti Malcolm ” Hank Williamson ” Arisonia kuullaan kumpaakin muutamalla raidalla.

Levyltä löytyvät tutut teemat ja ainekset. Kappaleiden rungoiksi karsitut riffit ovat simppelin toimivia. Ne on jätetty sopivan karheiksi. Rehvakkaita, eriasteiseksi räminäksi äityviä menopaloja on muutama. Niiden vastapainoksi hitaita soolonumeroitakin kuullaan. Muu materiaali hakee paikkansa luontevasti näiden välimaastosta. Kautta koko levyn soitto hengittää ja räminäkin svengaa.

Sanomaltaan ajankohtainen ja hipahtavakin nimiraita tempaa mukaansa. Artisti on helppo tunnistaa, kun epämääräisen alkumölinän jälkeen 3-string Trance Wonder polkaisee homman käyntiin. Dan Magnusson hyppää kannuineen mukaan ja sitten ei kuuteen minuuttiin pysähdytäkään. Mutkitellaan ja fiilistellään kyllä, mutta pysähdytä ei. Seasickille ominaiseen tyyliin tunnelma vaihtelee rauhallisesta räyhälliseen. Lopun ”naanatukseen” tulee huomaamattaankin lähteneeksi mukaan hoilaamaan. Kuulokkeet päässä kun iltasella tätä kuuntelee, niin naapurit kyllä saattavat panna merkille tuon huomaamattoman yhteislauluun osallistumisen.

Vaikka aiemmin hallitsevassa asemassa olleet kulkurielämän kuvaukset ovat ymmärrettävästä syystä nyt vähentyneet, niin yhä niitä Steven teksteistä löytyy. Tosin heti toisessa kappaleessa laulaja kertoo olevansa ”Regular Man”, aivan tuiki tavallinen kaduntallaaja ja muistavansa mistä on kotoisin. Junttaavassa shufflessa Malcolm Arisonin harppu saa hyvin tilaa. ”Travelling Man” nostaa puolestaan esiin laulajan levottoman ja kiertämiseen taipuvaisen luonteen.

Steven ja Danin yhteen nivoutuvaa duotyöskentelyä on ilo kuunnella. Kitaran lähtiessä sooloon, rummutkin ottavat vapauksia. Tarpeen mukaan ne nostattavat fiilistä, sooloilevat mukana tai täyttävät vain komppikitaralta vapautuneen tilan. Astetta verkkaisemmat ”I Will Do For You”, ”Ready Or Not” ja ”My Woman” ovat oivallisia esimerkkejä niukan ilmaisun tehokkuudesta. Askeettisesti sisustettuun äänimaisemaan ei kaipaa mitään lisää, vaikka mukavia bonuksia vierailijat ovatkin. Levyn loppupuolen ”Travelling Man” on äärimmilleen karsittua ja yksinkertaistettua funkin ja southern rockin ristisiitosta. Kappaleessa on hyvä syke, joka suurelta osin jätetään soittamatta. Samaa sävyä sisältää myös tehokkaasti mutaa polkeva ”Toes in the Mud” verratomine chug a lugga -välikkeineen.

Molemmat videoinakin julkaistut ennakkosinglet edustavat Steven tuotannon rehvakkaampaa laitaa. Jo mainitun nimikappaleen ohella myös ”Church Of Me” on kuusiminuuttinen vaihtelevafiiliksinen pala. Sitäkään ei ole lähdetty pätkimään nykystandardeihin sopivaksi. Muistaisin lukeneeni, että striimauspalveluita selatessaan peruskuluttaja ei juuri puolta minuuttia pidemmälle yhtä kappaletta malta kuunnella. Tässäkään tapauksessa ei siinä ajassa ehditä juuri introa pidemmälle. Aika paljon kaikkea kivaa menee hätäisimmiltä ohi, kun kiire ehtiä saamaan mahdollisimman paljon. Eräs levyn huippukohta koetaan, kun edellisten kanssa samaan lokeroon sopiva ”Clock Is Running” notkahtaa hitaaksi bluesiksi kesken soolon. Tehokas veto nostaa väkisinkin mieleen eräät Teksasin partasuut.

Akustinen soolonumero ”Carni Days” muistelee Steven menneisyyttä tivolimaailmassa. Ovat muistot tosia tai ei, niin kelpo kappale niiden pohjalta on syntynyt. Toinen rauhallisempi soolo kuullaan päätöksenä. Sähkökitaran tulkittu ”Mercy” rauhoittaa meiningin sopivasti. Sen jälkeen tulee helposti mieleen kuunnella avauskappale vielä kertaalleen.

Seasick Steven rakkaus boogieen pohjaa kuulemma hänen isänsä pianonsoiton kuunteluun. Boogieta Steve onkin uransa varrella usein levyttänyt, niin nytkin. Musiikkityylin erinomaisuutta alleviivaava ”Ain´t Nothing Like The Boogie” ei sisällä mitään uutta, mutta vanhaa ja sinistä sitäkin enemmän. Ei se mitään, hyviä perinteitä kannattaa kierrättää. Aina yksi boogie lisää maailmaan mahtuu.

Vaikka Seasick Steven epärehellisyys kuinka närästäisikin, niin kannattaa muistaa, että hän oli aikoinaan varsinainen blueslinko. Steve onnistui altistamaan laajoja bluespiirien ulkopuolisia kansanryhmiä bluesilleen. Hänen ansioistaan musiikkityylin ilmaantuvuus kasvoi merkittävästi. Vaikka et muuten levyyn tutustuisikaan, niin kuuntele edes nimikappale ja ota siitä opiksesi. Tarinoista saattaa osa olla sepitettä ja palturia, mutta miehen musiikki on täyttä asiaa. Edelleen.

MARKO AHO