Raportti ja kuvat: Saariblues 2021, Tampere

Raportti ja kuvat: Saariblues 2021, Tampere

Kuvat ja teksti: Marko Aho

Se lienee jo vanha uutinen, että viimeiset puolitoista vuotta on ollut korostetun hankalaa aikaa kulttuuri- ja tapahtuma-aloille. Konsertteja ja festivaaleja on alati muuttuvien ja tulkinnanvaraisina häilyvien rajoitusten puristuksessa toiveikkaasti järjestetty, siirretty ja peruttukin. Jo entuudestaan epävarmoilla aloilla alkavat hymyt olla harvassa ja soittajien sopassa sattumat vähissä.

Tampereen Viikinsaaressa juhlittava Saariblues on onnistuttu molempina poikkeusvuosina viemään läpi kunnialla. Lähdin elokuun loppupuolella tsekkaamaan meiningin innolla, vaikka olinkin hieman epäileväinen lauttakyytien suhteen. Arvelin 20 minuutin matkan saareen ja etenkin illan päätteeksi pois sieltä – kun kaikki pyrkivät liikkeelle yhtä aikaa – muodostuvan rajoitusten myötä sietämättömäksi pullonkaulaksi. Hämmästyttävän hyvin homma kuitenkin hoitui. Useampikin Hopealinjan ”Viikin Line” torjui ruuhkia nonstoppina, eikä ryysis päässyt muodostumaan kohtuuttomaksi. Festivaalin järjestelyistä vastannut Nem Agency myös tarjosi Laukontorilla maskin ja pienen käsidesipullon jokaiselle saareen lähtijälle. Ilahduttavan moni näytti ottavan tarjotut ”eväät” vastaan ja niitä hyödyntävänkin.

Illaksi ennustetut ja mainettaan vaatimattomimmiksi jääneet sateet varmasti karsivat pandemiapelon ohella juhlakansaa. Siitä huolimatta Saariblues keräsi tänä vuonna kokoon 1100 juurevan musiikin ystävää.

Viime kesänä en Saaribluesiin ehtinyt, mutta kuulin, että jo silloin oli käytössä nykyinen lavajärjestely. Kesällä 2019, kun ”entisen normaalin aikana” festareilla vierailin, oli pienempi lava tunnelmallisessa tanssisalissa ja iso lava sen pihassa. Tuolloin kaikki tapahtui kootusti Ravintola Viikinsaaren takaisella kentällä. Nyt iso lava oli siirretty seuraavan nurmikentän perälle ja sen entisen paikan tietämillä sijaitsi pikkulava. Tanssisali oli käytössä vain satunnaisena levähdyspaikkana ja sateensuojana. Aktiviteettien siirtäminen kokonaisuudessaan ulkoilmaan ja juhla-alueen tuntuva laajentaminen mahdollisti turvavälien säilyttämisen koko illan ajan. Pitkin festivaalialuetta sijoitellut pitkät pöydät penkkeineen toimivat myös tehokkaina väen jakajina.

Päälavalla esiintyivät Erja Lyytinen, Heikki Silvennoinen Band sekä Marjo Leinosen ja Knucklebone Oscarin Night Fighters. Pikkulavalta väliaikaohjelmaa tarjoilivat Pepe Ahlqvist duo ja Ilari Siekkinen. Pikkulava sijaitsi kätevästi vessamatkan varrella ja ruokakojujen läheisyydessä. Kokonaisuudesta muodostuikin viihdyttävä, täysipainoinen ja ennen kaikkea toimiva.

Neljän jälkeen Viikinsaareen matkatessa ei sääennuste vaikuttanut maallikon silminkään turhan hyvältä. Auringonpaisteisesta satamasta lähtenyt lautta seilasi tummanharmaan ja yhä synkkenevän pilvimassan alle. Puolimatkassa ropsahtelivat ensimmäiset pisarat. Pian sade yltyi täyteen vauhtiinsa. Perjantai-iltana Viikinsaaressa konsertoineen Ismo Alangon yleisö oli tallonut edeltävien päivien jäljiltä kostean maan jo valmiiksi ”Woodstock-kuntoon”. Yksi jos toinenkin kuului maihin noustessaan epäilevän, että ”Mitähän tästä vielä tulee.” Myös itse ostin ensitöikseni kertakäyttöisen sadetakin, vaikka ei se näin rotevan roikaleen ylle mahtunutkaan – saisinpa tiukan paikan tulleen edes kameralaukun suojattua.

”Kuka pysäyttäisi sateen?” on John Fogerty tivannut laulussaan jo vuosikymmeniä. Tähän saatiin Saaribluesissa viimeinkin vastaus. Marjo Leinosen aloittaessa osuutensa vähän viiden jälkeen sade nimittäin taukosi, eikä sen koommin palannut juhlakansaa piinaamaan.

Illan rehvakkain show nähtiin heti kärkeen. Leinosen ja Knucklebone Oscarin Night Fighters on kerrassaan mainio ryhmä. Kumpikin keulakuva tunnetaan itseään säästämättömänä tulkitsijana ja heittäytyvänä esiintyjänä. Persoonien vahvuus ja räiskyvyys ei läheskään aina ole kaikkein otollisin rakennusaine yhteistyölle, mutta tässä tapauksessa lopputulos nousi vaivatta osiensa summaa korkeammaksi. Setissä kuultiin limittäin poimintoja kummankin repertuaarista. Meno äityi jopa hillittömäksi. Oscar intoutui myös yleisön sekaan soittamaan. Jäntevän groovesti rokannut bändi sisälsi toimivan yhdistelmän tuttuja aineksia. Kosketinsoittaja Risto ”Hillside” Kumpulainen on soittanut useissa Oscarin projekteissa. Rumpali Sande Vettenranta puolestaan taitaa kuulua kaikkiin Leinosen bändeihin ja basisti Mikko Murtomaa on aiemmin nähty heidän rinnallaan ainakin Big Feet and La La:n riveissä.

Heikki Silvennoinen Band oli liikkeellä leppoisalla jamimeiningillä. Leppoisuus ei tässä tapauksessa ole vähääkään pois soiton tiukkuudesta. Komppiryhmänä toimineiden Harri Rantasen ja Mika Liljan kyydissä blues ja rock kulkevat luonnikkaasti. Toisena kitaristina kokoonpanoa täydensi monipuoliseksi soittajaksi osoittautunut Pasi Ojala. Nelikon yhteissoitosta paistoi kauttaaltaan läpi hyvä fiilis. Taustalauluihin osallistui jokainen ja ne soivat komeasti. Setissä kuultiin niin Silvennoisen omaa materiaalia kuin oivallisia lainojakin. Tyylillisistä painotuksista saattoi löytää vahvoja kuusikymmenlukuisia sävyjä. Kappaleiden välissä hyväntuulisesti sanaillut Silvennoinen mainitsi Ojalan olevan mukana siksi, että hän itse ei jaksa soittaa kaikkia kitaraosuuksia. Isännän ottein Silvennoinen kuitenkin Flying Finn -kitaraansa käskytti.

Illan päätteeksi pirkanmaalaisen metsän laidassa koettiin kansainvälisen tason show. Erja Lyytinen osoitti bändeineen, etteivät maailmalta kantautuneet kehut ole olleet liioittelevia. Kitara soi uljaasti ja koko ryhmä on huimassa iskukunnossa. Lyytisen combossa soittaa bassoa Tatu Back, koskettimia Miika Aukio ja rumpuja Iiro Laitinen. Vaikka nelikon yhteispeli saumatonta tiimityöstä onkin, niin missään vaiheessa ei tullut epäselvyyttä siitä, kuka showta johtaa.

Erja Lyytinen on löytänyt oman tyylinsä sopivan etäältä niin sanotusta perusbluesista. Juurista ei ole epäilystä, mutta bluesrockissa paino on sen verran tuhdisti jälkimmäisellä sanalla, että laajemmatkaan kansanosat eivät meininkiä karsasta. Pimentyneessä syysillassa myös valot toimivat edukseen. Keikka oli komea päätös komealle festarille.

Pikkulavalla ennen Lyytistä mojovaa juurihoitoa kahden kitaran voimin tarjonneet isä ja poika Ahlqvist eivät bluesia väistelleet tai sen annostelussa pihdanneet. Pitkälti perusasioissa pitäytynyt yhteissoitto oli viihdyttävän rouheata. Oli mukava panna merkille, että perintötekijät ja kotikasvatus ovat koulineet Joel Ahlqvistista oivallisen bluesikon. Tosin myös se kävi jälleen kerran varsin selväksi, että ”pojasta polvi paranee” -sanonnan toteen saattaminen on hänelle tehty harvinaisen haastavaksi urakaksi.

Jos ei illan pääesiintyjä pysytellyt tiukkapipoisimpien bluesmääritelmien puitteissa, niin eipä se bluespipo kiristänyt pikkulavalla ensimmäisenä esiintyneellä Ilari Siekkiselläkään. Taustoja laulaneen Heli Hyttisen ja perkussioita soittaneen Make Virtasen kanssa hän viihdytti yleisöä vankasti Neil Young -painotteisella ohjelmistolla. Se tarjosi sopivan välipalan sinisempien sävelten lomaan. Monet niistäkin, jotka eivät vasiten tulleet ”Illua” diggailemaan, näyttivät ohikulkeissaan seisahtuvan kuuntelemaan.

Saaribluesin tämänvuotista tarjontaa kuulin etukäteen parissakin eri yhteydessä luonnehdittavan yllätyksettömäksi. Niin tai näin, niin eipä yleisö näyttänyt jäävän yllätyksiä kaipaamaan. Heille riitti vallan mainiosti laadukas kattaus juurevaa musiikkia ja sen mukanaan tuoma lupaus vielä joskus koittavista valoisammista ajoista. Optimistisimmissa visioissa tunnelin päässä kajastaakin jo valoa. Toivotaan, ettei se ole vastaantuleva juna.

MARKO AHO