GA-20 on viime aikoina herättänyt laajenevaa kiinnostusta bluespiireissä. Bändi onnistui hyödyntämään koronatauon varsin hyvin. Julkaisujen myötä pöhinä kasvoi hiljalleen ja ulottui myös Suomeen. GA-20 veti nimittäin arki-iltana Tampereen Klubillekin mukavasti yleisöä, vaikka samaan aikaan oli saman genren tarjontaa myös Tammerkosken partaalla sijaitsevassa soittoruokalassa.
Rujon alkukantaista Chicagobluesia soittanut Hound Dog Taylor & the Houserockers oli aktiivinen 60-luvun alkupuolelta seuraavan vuosikymmenen puoliväliin. Ahkerasti keikkailleen bändin muodostivat Taylorin kanssa toinen kitaristi-laulaja Brewer Phillips ja rumpali Ted Harvey. Kumpikin kitaristi komppasi vuorovedoin ”basistina” antaen toisen hoitaa soolovastuun.
Bruce Iglauer innostui 70-luvun alussa järjestämään äänityssession tälle vuosikausia Chicagon pikkubaareja kiertäneelle tehotriolle. Session tuloksista syntyi niin bändin ensimmäinen – ja itse asiassa myös pari vuotta myöhemmin julkaistu toinen – levy kuin Iglauerin levy-yhtiökin: Alligator Records. Sittemmin merkittäväksi toimijaksi bluesin maailmassa kohonneen Alligatorin slogan onkin läpi vuosien ollut Taylorin innoittama ”Genuine houserocking music”.
Hound Dog Taylor kuoli vuonna 1975, mutta oli ehtinyt jo jättää jälkensä bluesin historiaan. Tasaisin väliajoin on muiden versioimaksi päätynyt hänen kappaleitaan. ”Give Me Back My Wig” lienee niistä tunnetuin ja laajalle levinnein.
Esimakua suoratoistona
Viime syksynä eräs musiikin suoratoistopalvelu ehdotti kuunneltavakseni Taylorille tehtyä tribuuttilevyä, jolla esiintyvän bändin hoksasin Gibsonin kitaravahvistimen kaimaksi. Luonnollisestikin tartuin syöttiin. Tutustuin ja tykästyin. Levy osoittautui oivalliseksi. Siinä missä monet muut ovat vieneet Taylorin kappaleita tulkinnoissaan niin sanotusti keskitien bluesin suuntaan, pitäytyi tämä kolmikko riisutussa ilmaisussa ja pitkälti alkuperäisesitysten hengessä. Kopioinnista ei kuitenkaan ollut kyse. Bändi oli nimeltään GA-20. Sen kokoonpanossa oli Taylorin esimerkin mukaisesti kaksi kitaristia: Pat Faherty ja Matthew Stubbs sekä rumpali Tim Carman. Kitaristeista viimeksi mainitun muistin nähneeni taannoin Charlie Musselwhiten rinnalla Tampere-talossa.
Lisäselvityksiä tehdessäni huomasin, ettei bändiä sentään oltu pelkän Hound Dogin varaan rakennettu. Faherty ja Stubbs olivat vuonna 2018 alkaneet soittaa kimpassa vanhaa rokkia ja perinteistä bluesia. Vuotta myöhemmin ilmestyi debyyttilevy ”Lonely Soul”, jolla kappalemateriaali oli pääosin kaksikon omaa. Yhdellä raidalla kuultiin myös Musselwhiten harputtelua.
Sittemmin GA-20 on Hound Dog -pitkäsoiton lisäksi julkaissut irtoraitoja, singlejä ja pari live-ep:tä. Tuorein julkaisu on yllättäen versiointi Dolly Partonin kestohitistä ”Jolene”.
Elävänä Klubilla
Oli iloinen yllätys huomata, että GA-20 oli tulossa Tampereelle keikalle, eikä riemua ainakaan vähentänyt se seikka, että Fuzzy Maman ilmoitettiin toimivan lämmittelybändinä. Paikalle oli siis hankkiuduttava. Klubilla kuulin paikallisaktiiveilta GA-20:n Tampereen vierailua suunnitellun jo aiemmin. Korona oli kuitenkin pistänyt suunnitelmat jäihin. Onneksi homma jo toisella yrittämällä toteutui – ja viihtyipä bändi tällä reissulla useammankin keikan verran Suomessa.
Klubilla kuultiin tömäkkä kattaus GA-20:ltä. Setin avauksena vuoden takainen digisingle ”No No” rokkasi ja rollasi pidäkkeettömästi. Sitä seurasi noheva tulkinta Lloyd Pricen slovarista ”Just Because”. Kitaristien työnjako näytti pitkälti olevan se, että Hound Dog Taylorin kappaleissa Faherty sooloili ja Stubbs komppasi. Muissa kappaleissa roolit olivat pääsääntöisesti toisinpäin. Stubssin soitto oli muhevaa ja rouheata. Fahertylta kuultiin paljon Hound Dog Taylorin viuhtovaan tyyliin soitettua slidea. Bändin liikkeessä pitävä Tim Carmanin rummutus oli voimallista ja svengaavaa. Se vei piisejä eteenpäin tomeralla otteella ja eloisasti. Ted Harveynkin suosimia virvelifillejä Carman viljelee komppien lomaan runsaasti. Niillä pystyy tehokkaasti alleviivaamaan ja jaksottamaan eturivin toimintaa. Kannuttajan otteet olivat siinä määrin kovia, että lavamiksaaja joutui tämän tästä korjailemaan rumpusettiä. Virveli meinasi välillä pomppia pois paikoiltaan ja lattiatomi vaihtui kesken setin lämppäribändiltä lainattuun jämerämpään rumpuun.
Keikan alkupuolelta jäi mieleen letkeän verraton ”Double Gittin My Love” ja debyyttilevyn nimiraita ”Lonely Soul”. Puolivälin paikkeilla bändi vaihtoi Hound Dog Taylor -vaihteen päälle. ”Give Me back My Wig”, ”She´s Gone” ja ”It Hurts Me Too” näyttivät olevan yleisön odottamaa antia. Hieman myöhemmin kuultiin vielä pari Hound Dogia lisää; ”Let´s Get Funky” ja ”Sitting at Home Alone”. Erityisesti ensin mainittu toimii bändin käsittelyssä hienosti. Se on julkaistu myös videona. Pelkistetyssä kappaleessa ei alkujaankaan ole mitään turhaa – hädin tuskin edes tekstiä. Se on silkkaa rytmimusiikkia ja peijakkaan toimivaa.
Setin loppupuolella ”By My Lonesome” rokkasi miltei Little Richardin lailla. ”No Teasin´ Around” rauhoitti toviksi vauhtia ja gospel-hengessä laukkaava, tuhdisti riffitelty ”Come On Home” viimeisteli setin. Ike Turnerilta lainattu ”Just One More Time” tarjoiltiin onnistuneen illan päätöksenä ylimääräiseksi numeroksi.
Pat Faherty äimisteli eräässä välispiikissään sitä, että bändiä perustaessaan he nimenomaan ryhtyivät soittamaan perinteistä bluesia. Siitä huolimatta yleisö on monesti tullut kehumaan heitä sanoen, että ei heidän musiikkinsa ainakaan bluesia ole, koska se on noin hyvää. Klubilla bändin oli syytä ollakin hyvä, koska lämppärin jäljiltä rima oli jäänyt melkoisen korkealle.
Pörheän mamman pojat
Klubin illan avasi mielenkiintoinen ja tuore paikalliskokoonpano Fuzzy Mama. Bändi sai muutama vuosi sitten alkunsa Ville Lehtovaaran ja Tommi Laineen etä-studioinnista. Kumpikin puuhasteli omassa pajassaan ja kappaleiden raakileet singahtelivat edestakaisin. Viimein valmiina oli levyllinen materiaalia, jonka digitaalinen julkaisu hoidettiin matalalla profiililla Bandcampin kautta. Promotus taidettiin kuitata parilla Facebook-päivityksellä.
Viime talvena Lehtovaaralla ja Laineella oli tekeillä uusi, tuossa vaiheessa vielä nimetön bändi Mikko Löytyn kanssa. Omaa materiaalia oli kasassa ja studiokin varattuna. Oli luonteva idea yhdistää nämä kaksi projektia. Nyt siis trioksi kasvanut Fuzzy Mama on tekemässä jo toista albumiaan.
Kolmikon jokainen jäsen edustaa oman alansa kiistatonta huippua Suomessa. Jokainen heistä on myös korostuneesti tiimipelaaja, joten ei ole ihme, että yhteispelikin on toimivaa. Heti ensitahdeista lähtien kävi selväksi myös se, että Fuzzy Maman yhteispeli on luonteeltaan hyökkäävää. Yleisön reaktiota ei jääty odottamaan ja puolustusta rakentamaan, vaan bändi latasi heti täyden draivin päälle.
Tommi Laine on vuosien saatossa tullut tutuksi luotettavana rivimiehenä. Hän näyttää viihtyvän oivallisesti ”vain” komppikitaristinakin. Monesti Laine on bändissä miltei huomaamaton osanen, joka nakkelee kokonaisuuteen yllättäviä, mutta oivallisesti sopivia mausteita. Fuzzy Maman keulilla hän osoitti ottavansa hyvinkin ison tontin haltuunsa, jos sellainen vain on tarjolla – vieläpä varsin viihdyttävästi ja uskottavasti. Kun siis kulmahousushufflea väistelevä Fuzzy Mama osuu kohdalle, niin se kannattaa tsekata. Heidänkään bluesiaan ei voi tylsäksi luonnehtia.
MARKO AHO